Team Ninjan kehittämä muutaman vuoden takainen Nioh oli ainakin minulle todella miellyttävä yllätys. Siihen pahimpaan ”kuin Dark Souls, mutta...” -ruuhkaan osunut peli uhkasi hukkua massaan, koska se vaikutti pinnallisesti olevan kuin Dark Souls, mutta feodaaliajan Japanissa.


Totuus oli kuitenkin toisenlainen, sillä vaikka samankaltaisuuksia oli runsaasti, Nioh oli yhtä paljon velkaa Team Ninjan omalle klassikkopelille, Ninja Gaidenille. Kokonaisuus oli todella persoonallinen ja onnistui koukuttamaan minut todella tehokkaasti, joten Nioh 2 on ollut odotuslistallani julkistamisestaan lähtien.

Pitkä odotus on vihdoin päättynyt ja voin ilokseni julistaa, ettei se mennyt hukkaan. Nioh 2 on hillittömän hyvä peli.



Alkuperäisen Niohin tavoin myös Nioh 2 sekoittelee oikeaa Japanin historiaa maan kansantaruihin ja uskomuksiin. Toisin kuin alkuperäisessä pelissä, tarinan pääosassa ei tällä kertaa ole valmis hahmo, vaan pelaajan itsensä luoma palkkasoturi. Hahmogeneraattori on todella kattava ja sen avulla on jo betatestien aikana loihdittu niin Metal Gear Solidin Solid Snake kuin useita ammattipainijoitakin. Mitä muuta voi hahmogeneraattoriltaan enää odottaa?


Vaikka kyse on jatko-osasta, Nioh 2 on todellisuudessa sen alkuperäisen pelin esiosa ja sijoittuu miltei 100 vuotta kauemmas historian hämäriin. Hidenä tunnettu palkkasoturi saapuu keskelle suurten hallitsijoiden ja sotaherrojen konfliktia, jossa Japanin kohtalosta ja tulevaisuudesta väännetään niin kuolevaisten kuin yliluonnollisten armeijoiden avulla. Tarina on alkuperäisen pelin tavoin viihdyttävä, mutta ei mitään elämää suurempaa. Hiden ympärille liimautuu jos jonkinlaista onnenonkijaa, demoninmetsästäjää ja sotaherraa, joiden kanssa sitten kierrellään läänistä toiseen poistellen rusinoita elämän pullasta.

Siinä missä alkuperäisen pelin sankari oli ihan kuolevainen ihminen, tällä kertaa ohjauksessa on puoliverinen soturi, jonka suonissa virtaa yokain, demonin tai henkiolennon, veri. Ymmärrettävästi moni pelaajan kohtaava suhtautuu tähän hieman epäluuloisesti, koska nämä samaiset henkiolennot riehuvat parhaillaan myös pitkin Japanin maaseutua.

Pelkän tarinallisen koukun lisäksi yokai-tausta tarjoaa peliin myös kokonaan uusia ominaisuuksia ja mahdollisuuksia.



Nioh 2 on selvästi veistetty samasta puusta kuin soulsbornet. Jokainen pelin useista kymmenistä tehtävistä sijoittuu valmiiksi suunnitelluun, suurikokoiseen ja rönsyilevään kenttään, jotka on jemmattu aivan täyteen salaisia reittejä, etsittäviä aarteita ja helposti missattavia salaisuuksia. Homman nimenä on siis tutkimusmatkailu, mutta niin ikään soulsborne-pelien tavoin maailma on myös täynnä vaaroja.


Viholliset kohdatessa paljastuu se merkittävin ero From Softwaren peleihin. Niohin taistelu on kyllä myös yhtä vaarallista ja painokasta kuin esikuvissa, mutta Ninja Gaidenin hengessä pelaajalla on käytössään vino pino erilaisia hyökkäysyhdistelmiä, joiden opetteleminen on avain voittoon. Tarjolla on lukematon määrä erilaisia aseita, jotka on jaettu karkeisiin kategorioihin: yhden käden miekkoihin, kahden käden kirveisiin, keihäisiin, lyhyisiin miekkoihin molemmissa käsissä ja niin edelleen.

Kullakin asetyypillä on oma suurikokoinen kykypuunsa, josta taitojen kasvaessa avataan uusia hyökkäyksiä sekä passiivisia bonuksia. Kykypisteitä taas kerätään hyvin simppelisti eri aseita käyttämällä. Kun nappaa ensi kertaa käteensä vaikkapa keihään, ei osaa kuin pari perustason hyökkäystä, mutta jokainen keihäällä tehty vahinkopiste kasvattaa kykypalkkia, jonka täyttyessä voi sitten avata vaikka kombon perään lisättävän lopetusliikkeen, vihollisten suojauksen murtamiseen tarkoitetun kyvyn tai vaikka kolmen prosentin lisävahingon takaa päin tehtyihin keihäshyökkäyksiin.


Idea on mainio, sillä se palkitsee pelaajan, joka pitäytyy samoissa asetyypeissä, mutta ei kuitenkaan rankaise, jos haluaa kokeilla muutakin. Vaihdoin itsekin omia asevalintojani useita kertoja pelin edetessä: aivan aluksi kannoin mukanani kahta käsikirvettä sekä valtavaa viikatetta, mutta kun sitten halusin kokeilla viikatteen kaverina samuraimiekkaa, sain nopeasti kerättyä uudelle asetyypilleni kokemuspisteitä ja avattua uusia kykyjä.

Se toinen merkittävä ero soulsborneihin on, että Nioh 2 on täynnä loottia kuin Diablossa konsanaan. Aseilla ja panssareilla on ne omat luokituksensa, jotka määrittävät vaikka miten paljon voimaa ja kestävyyttä tarvitaan, jotta panssarit päällä voi liikkua yli etanan nopeutta, mutta sen jälkeen satunnaisuus ratkaisee. Tuntuu todella kivalta saada vaikka minipomolta eeppinen uusi ase, joka imee vihollisilta kestopisteitä ja tekee demoneihin lisävahinkoa.



Nioh 2:n suurimmat uudistukset tähän jo alkuperäisestä pelistä tuttuun kaavaan liittyvät pelaajan yokai-vereen. Alkuperäisen pelin tavoin pelaaja kantaa mukanaan suojelushenkeä, jonka saa vapaasti valita alati kasvavasta valikoimasta. Suojelushenget on jaettu kolmeen hahmoluokkaan, joista jokainen tuo mukanaan omat bonuksensa ja hieman erilaiset pelityylinsä.


Suojelushenkeä voi taisteluissa kutsua avukseen ja yrittää torjua vihollisten hyökkäyksiä hyvin tarkkaa ajoitusta vaativilla – vain sekunnin murto-osan kestävillä – ”burst countereilla”. Jos tässä onnistuu, vihollinen puree kunnolla multaa ja jää auki vastahyökkäyksille. Jos taas ei... no, menetetyt sielut saa takaisin jos pääsee hautausmaalta takaisin ruumiinsa luokse kuolematta.

Toinen suuri uudistus on, että miltei jokainen, ehkä jopa kirjaimellisesti jokainen, vastaan tuleva henkilolento voi kuollessaan pudottaa sielunsa pelaajan kerättäväksi. Käyttöönsä saa kerrallaan kaksi demonisielua, joista jokainen avaa käyttöön uusia erikoishyökkäyksiä. Jos varustaa vaikka jättimäisen apinahengen sielun, voi kutsua apinademonin hetkeksi avukseen ja heittää vihollista jättimäisellä harppuunalla.


Kuten arvata saattaa, demonisieluissa – ja suojelushengessä – on vahvaa kivi-paperi-sakset-meininkiä. Liekehtivässä pätsissä seisovaa tulidemonia vastaan kannattaa esimerkiksi varustautua vesivahinkoa tekevillä sieluilla, jos sattuu sellaisia omistamaan.

Nioh 2:n uudet mekanismit eivät toki rajoitu tähän, sillä pelin edetessä tehtävien välisiin valikoihin ilmestyy koko ajan uusia juttuja vielä yli 20 tunnin pelaamisen jälkeen. Rehellisesti sanoen monet ideoista olisi voinut jättää leikkauspöydällekin ilman, että mitään tärkeää oltaisiin menetetty, mutta osa uudistuksista on myös hyviä. On esimerkiksi todella kivaa, että tehtäviin pystyy nyt jättämään hyväntahtoisen hautamerkkinsä, josta muut haudan löytävät pelaajat voivat kutsua tekoälyn ohjastaman version omasta sankaristaan auttamaan pelissään.



Nioh 2 on erinomainen toimintaroolipeli, joka aiheutti minulle pahan pakkopelireaktion. Nämä pakkopelisessiot toki päättyivät joskus siihen, että yksinkertaisesti oli pakko sammuttaa konsoli, ennen kuin ohjain lähtisi itsestään lentoon. Nioh 2 kun on myös aivan saatanallisen vaikea peli, ainakin jos sitä yrittää pelata kuten perinteistä soulsbornea. Minulta kesti taas pitkään muistaa, että Niohit on suunniteltu täydeksi hevonpaskaksi, josisa pärjää ainoastaan, jos on valmis muuntautumaan vielä suuremmaksi paskaläjäksi. Miksi turhaan taistella pomoa vastaan reilusti, kun voi magian avulla hidastaa tämän tervan nopeudelle, tai verhoutua niin raskaisiin panssareihin, että taktinen ydinpommikaan tuskin jättäisi huomattavaa jälkeä? Tai miksi edes valita, kun voi ihan hyvin tehdä molempia yhtä aikaa?


Tämän aivojen kalibroinnin jälkeen peli lähti sujumaan paljon paremmin, mutta kaikkia ongelmia sekään ei poistanut. Useat pomotaistelut sijoittuvat ahtaille areenoille, eikä pelin kamera aina ihan selviä tilanteista, joissa ollaan vaikka nokatusten pomon kanssa huoneen nurkassa. Koita siinä sitten väistellä kun ruudulla näkyy ehkä jonkun olkapää ja sen takaa pomon isovarvas.

Rehellisesti on myös todettava, että niin paljon kuin ne pelin suuret kentät kanavoivatkin soulsbornejen suunnittelufilosofiaa, Team Ninjan kenttäsuunnittelijat eivät ole ihan samalla tasolla kuin From Softwaren vastaavat. Kenttien tutkiminen on kyllä kivaa, mutta useat niistä ovat vain aika pliisua kamaa. Siinä missä Anor Londot ja Yharnamit muistetaan vielä vuosien päästä, en rehellisesti osaisi sanoa monista Nioh 2:n kentistä oikein mitään.


Nioh 2 ei ole vallankumouksellinen jatko-osa, sillä se on selvästi Nioh, johon on vain pultattu uusia ominaisuuksia ja uutta sisältöä. Minusta tämä ei kuitenkaan ole huono juttu, sillä pidin alkuperäisestä pelistä kovasti, ja jatko-osasta vielä enemmän. Jos tämä ei ole vuoden lopussa vuoden pelit -listallani, soittakaa poliisit: minut on korvattu kaksoisolennolla.