Selviytymispeleistä on tullut perspektiivistä riippuen joko modernin pelaamisen suola tai kirous. Lukemattomat pelit ovat yrittäneet ratsastaa ”heitetään pelaaja vihamieliseen ympäristöön selviytymään” -idealla, usein niitä samoja muutamia vakioelementtejä sekoitellen.


Journey to the Savage Planet vaikuttaa pintapuolisesti taas yhdeltä niistä, mutta kun vähän raaputtaa maalipintaa, eroja alkaa paljastua. Synkeän slaavimetsän ja geneeristen zombien sijaan pelaajan haasteena on fantastinen ja vihamielinen planeetta, jonka oudot elämänmuodot ovat vain hieman vaarallisempia kuin pelaajan työnantajana toimiva futuristinen megayritys.

Kun mukaan heitetään vielä aimo annos Portal-henkistä huumoria, Savage Planetissa on ainakin massasta poikkeavia ideoita. Mutta onko itse peli mistään kotoisin?



Pelaaja – tai pelaajat, sillä Journey to the Savage Planetia voi pelata myös co-opina kaverin kanssa – on tulevaisuuden jättiyrityksen duunari, joka on lähetetty äskettäin löydetylle planeetalle selvittämään, soveltuuko se ihmisasutukseen, tai ainakin riistokapitalismiin. Peli ei juuri säästele kritiikkiään, sillä jättiyritys on selvästi yksi suuri keskisormenojennus megayhtiöiden suuntaan.


Pelaajaa ohjeistavat videot on tehty superpositiivisella pöhinäotteella, mutta käytössä oleva alus on jeesusteipillä ja toiveilla juuri ja juuri kasassa pysyvä romu, eikä megayritys ole arvokkaalle ja rakkaalle yhteistyökumppanilleen antanut myöskään mitään varusteita. Tämä onkin tietenkin se kohta, missä ne selviytymismekaniikat astuvat mukaan kuvioihin.

Toisin kuin monet muut selviytymisseikkailut, Savage Planet on sangen lineaarinen ja skriptattu kokemus. Tavoitteena ei ole niinkään selviytyä loputtomiin planeetalla kuin löytää keinot edetä metroidvania-henkisesti alueelta toiselle ja näin selvittää ne planeetan salaisuudet. Ennen kuin pääsee ensimmäiseltä alueelta pois, täytyy rakentaa tuplahypyn mahdollistava moduuli, jota varten pitää tietenkin löytää tietyt raaka-aineet tietyistä paikoista. Sitten edessä on seuraava ongelma: etenemistä varten pitäisi rakentaa magneettikoukku, jolla voi heilua kiintopisteestä toiseen kuin futuristinen Tarzan konsanaan. Ja se tietenkin vaatii tietyt raaka-aineet, jotka... no, ymmärrätte kyllä.


Ratkaisu on toimiva, sillä se siirtää fokuksen pois miljoonan oravanmarjan ja 10 oksatonnin keräämisestä ja kohti tutkimusmatkailua, salaisuuksien löytämistä ja vihollisia vastaan taistelua. Pitkin planeettaa on jemmattu useita pieniä puzzlehuoneita, joiden selvittäminen vaatii koko kykyarsenaalin luovaa hyödyntämistä, ja usein myös sellaisia kykyjä, joita ei vielä ole edes saanut kun puzzlen ensi kertaa kohtaa. Metroidvania-menoa, siis.
Planeetalla on myös pikamatkustuksen mahdollistavia pisteitä, pelaajan kestopisteitä nostavia outoja mömmöklönttejä, harvinaisia craftausmateriaaleja, pomotaisteluita ja kaikkea muuta mukavaa. Siinä sivussa sitten rakennellaan aseisiin parempia modeja, pelaajan suorituskykyä parantavia tuunakkeita ja muita pieniä bonuksia. Tekemistä riittää siis yllin kyllin, vaikka ei tarvitsekaan koko ajan huolehtia siitä, onko hahmolla tarpeeksi vettä, ruokaa ja vessapaperia.



Savage Planet ei todellakaan näytä, kuulosta tai tunnu miltään perustason selviytymispeliltä. Sen visuaalinen ilme on miltei psykedeelinen, sillä planeetta ja sen elämänmuodot ovat täynnä villiä värien ilotulitusta. Olioita suunniteltaessa on käytetty paljon mielikuvitusta, mistä nostan hattua. Pelaajan käytössä on Metroid Prime -henkinen skanneri, jolla voi halutessaan saada tietoa kaikesta vastaantulevasta, myös niistä ötököistä. Pystytkö ampumaan suurisilmäisen avaruusötökän, kun peli on avuliaasti kertonut, että ötökkä rakastaa sinua koko sydämellään?


Inspiraatiota on selvästi haettu myös Portalista, sillä pelaajan apuna on hieman erikoinen tekoäly. Siitä on kyllä apua, sillä se osaa merkitä tehtävien tavoitteet ja navigaatiomerkit kartalle, mutta valtaosan ajasta tekoäly yrittää tarjota pelaajalle viihdettä. Painotan sanaa ”yrittää”, koska rehellisesti sanoen tekoälyn ”hihihii, murhaaminen on kivaa ja söpöä” -henkinen huumori menee metsään useammin kuin osuu. Mutta joskus se myös toimii.
Kun kerää niitä kestoa ja osumapisteitä parantavia mömmöklönttejä, tekoäly antaa ystävällisesti päivityksiä siitä, miten koko operaatio toimi: tämä mömmöannos imeytyi luiden sisuksiin ja korvasi luuytimen uudella orgaanisella aineksella, joka lyhentää elinikää noin 40 vuodella, mutta antaa energiaa juosta 10 sekuntia kauemmin. Hyvä vaihtokauppa, vai mitä?

Ajoittain ontuvasta huumorista huolimatta Savage Planetin yleinen tyyli on viihdyttävä ja mukana on paljon veikeitä yksityiskohtia. Alussa hahmoa luotaessa saa valita tietokoneen tietokannasta itseään esittävän kuvan. Valinta tuntuu aluksi vain merkityksettömältä pieneltä jutulta, koska eihän pelaaja koskaan näe edes itseään. Mukana oli kuitenkin myös kultainen noutaja, joten tietenkin valitsin sen omaksi kuvakseni. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että kaikki hahmoni äänet – reaktiot vihollisiin, osumiin, juoksemiseen – oli korvattu koiraäänillä. Nämä pienet jutut, joihin peli ei yritä epätoivoisesti kiinnittää huomiota, toimivatkin parhaiten.


Kokonaisuutena Savage Planet on viihdyttävä peli, mutta siltä kestää hetki tai parikin päästä kunnolla vauhtiin. Ensimmäiset pari tuntia eivät ole mitenkään pelin parasta osa-aluetta, koska pelaajan liikkumismahdollisuudet ovat niin rajalliset. Juosta ei jaksa kuin pari sekuntia kerrallaan, ja koska ei ole vielä rakentanut tuplahypyn tai magneettiliaanin kaltaisia työkaluja, ei oikein pääse edes maan kamaralta tutkimaan planeetan korkeampia paikkoja.
Kannattaa kuitenkin sissittää näiden alkuhetkien läpi, sillä jo muutaman liikkuvuutta parantavan päivityksen jälkeen Savage Planet muuttuu riemastuttavaksi kokemukseksi. Värikästä planeettaa on kiva tutkia ja vauhtiin päästyään peli antaa pelaajansa liikkua vapaasti ja vauhdikkaasti paikasta toiseen. Yhteistyötilaa en päässyt arvostelun puitteissa testaamaan, mutta en usko menettäneeni mitään hirveän oleellista. Taistelut olisivat ehkä helpompia kaverin kanssa, mutta mielummin tutkin planeettaa omaan tahtiini. Ne pelin parhaat hetket kun ovat upeiden maisemien ihastelua ja hauskojen juttujen löytämistä.