Arvostelun kohteena olevan pelin lukunumeron perusteella voisi äkkiä kuvitella, ettei Street Fighter ole maallisilla mantuja vielä kauan tallannut - onhan vaikka Tekkenin perässäkin jo paljon suurempi lukema. Tällä arvostetulla mätkintäsarjalla on kuitenkin takanaan jo 22 kunniakasta vuotta. Street Fighterien sarjanumeroa ei vain ole turhan takia nostettu, kun Capcom on odotellut peliä, joka olisi oikeasti sen kunnian arvoinen. Nyt se on saatu aikaiseksi.



Jo alkuintrosta alkaen Street Fighter IV vakuuttaa, ehkä siirappista viisua lukuunottamatta. Hienosti vesiväreillä maalatun näköiset taistelijat räiskyvät ja roiskivat värejä ja selvästi Capcomin haaviin on jäänyt muutama kikka Okamin ajoilta. Eikä graafinen ulkoasu jätä tipauttamatta leukoja itse pelissäkään. Kolmiulotteiset, liioitellut, piirroselokuvamaisen näköiset muskelimiehet ovat uusiutumisestaan huolimatta ihailtavan uskollisia alkuperäisille hahmoille. Mikäli Capcomin graafikoilla olisi ollut 90-luvulla käytössään korkeat resoluutiot, olisivat he varmasti piirrelleet tämän näköisiä ukkeleita itsekin.

Makealta maistuvaa ulkoasua täydentävät sulavat hahmoanimaatiot ja elävät taustat pienine yksityiskohtineen. Perinteisten taistelutantereiden lisäksi uutuuksina päästään mätkimään muun muassa salaiseen laboratorioon ja tulivuoren reunalle. Kaikki on toteutettu samalla liioitellulla kieli-poskessa -tyylillä, josta riittää sivustakatsojillekin silmäniloa.

Vaikka hahmot ja maisemat ovat tyylikkään tyyliteltyä 3D:tä, ei peli itse ole lähtenyt lipsumaan totutulta 2D-ladulta - ja hyvä niin, sillä Street Fighter IV on pelattavuutensa ja muutenkin itse peliosion osalta ehdottomasti hiotuin 2D-mätkintä koskaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen siitä on hiotunut mätkintä, joka saavuttaa yhden pelien tavoitelluimmista balansseista: helppo oppia, kovan työn takana tulla mestariksi - omalla kohdallani ehkä jopa mahdoton. Yksinpelistä löytyy kaikille sopivia vaikeustasoja, joista helpoimmassa isompi hankaluus tulee vasta pääpomon kanssa. Aluksi törkeän ylivoimaiselta tuntuva Seth on yksi kuudesta uudesta hahmosta.



Jokaisen hahmon tekosyy mättää toisia turpaan esitellään lyhyehköllä, perinteisen animen lakeja noudattavalla intropätkällä. Niistä päällimmäiseksi tunteeksi jää ainoastaan pieni hämmennys, mutta eipä narista tarinasta, pelin idea kun käy muutenkin selväksi. Legendat Ryu, Ken, Chun-Li, Guile, Balrog, Vega, Blanka, E.Honda, Zangief, Dhalsim, M.Bison ja Sagat palaavat heti pelin alussa areenalle ja uutta verta saadaan kuuden ottelijan verran. Niiden sutjakka sulautuminen joukkoon tummaan paljastaa Street Fighter IV:n yhden vahvuuden - taistelijoiden tasapainotus toisiinsa nähden on erinomainen.

Cammyn, Sakuran ja Fei Longin ystävienkään ei kannata hätääntyä, sillä muitakin tuttuja tovereita aukeaa pelattaviksi, kun tietyillä hahmoilla tahkoaa arcade-pelimoodia läpi. Tuoreesta kastista omiksi suosikikseini nousivat Crimson Viper, tiukkapipoinen naisvakooja, jolla on korkealentoisia tulihyökkäyksiä sekä meksikolainen luchadore-painija El Fuerte, jonka intohimona on kokkaus.



Mainitsemani pelin helppo oppiminen lähtee siitä oletuksesta, että perusliikkeitä on kuusi: kevyt lyönti ja potku, keskiraskas lyönti ja potku, raskas lyönti ja potku. Ne löytyvät PS3-ohjaimesta helposti, vaikka arcadetyylinen kuuden painikkeen joystick on oikea työkalu tällaiseen peliin. Iskujen yhdistelmillä saa sitten suoritettua muita liikkeitä, kuten heittoja ja grabeja. Tämä on kuitenkin vielä pintaa, sillä Street Fighter IV:n hienous on sen kontrollien syvyydessä, vaikka ohikulkija saattaakin kuvitella pelaamista nappien hakkaukseksi.

Ruudun alalaidassa kulkee kummankin taistelijan voimapalkit super- ja ultracomboille. Ne täyttyvät pääasiallisesti sen mukaan, kuinka hyvin saa vastustajaansa mätettyä, ultramittari myös vastaanotetuista iskuista. Kun täppä tulee täyteen, voi suorittaa sopivalla näppäinakrobatialla näyttävän näköisiä liikesarjoja. Jokaisen hahmon liikevalikoiman saa näkyviin valikon kautta, mutta jopa 28" HD-ready-telkulla niistä oli vaikea saada selvää. Aloittelijana tuntui, etten koskaan saa aikaiseksi yhtään erikoisliikettä, mutta "just train", sanoi rautatieaseman kiviukko, ja sitä neuvoa noudattaen homma alkoi vähitellen sujua.

Uutta maustetta veteraanienkin nyrkkisoppaan tuovat focus-hyökkäykset. Ottamalla focus-asennon kahta nappia painamalla voi estää yhden hyökkäyksen ja päästämällä napit irti tehdä vastaiskun. Mitä kauemmin nappeja on painanut, sitä tehokkaampi siitä tulee. Yhdistelemällä näitä erikoisliikkeisiin saadaan vielä uusi kerros liikerepertuaaria. SF3:ssa ollut parry/guard-systeemi on poistettu kokonaan.



Pelitiloja ei ole lähdetty Capcomilla hatusta vetelemään, vaan siltä osin mennään tutussa ja turvallisessa. Arcade-moodissa tarvotaan järjestyksessä kumoon joukkio vastustajia, kunnes kohdataan päävastus ja sitten aloitetaan uudelleen. Vaikeustasoja on onneksi joka jannulle, hyvin helposta äärettömän hankalaan. Jopa helpoimmalla tasolla saa kuitenkin vääntää enemmän kuin vaikkapa Soul Caliburissa tai Tekkenissä - ja varautua yllätyksiin, mikäli aikoo marssia touhun läpi yhdellä ponilla ratsastaen.

Challenge-pelimoodista löytyvät perinteiset Time Attack ja Survival sekä uutena Trial, joka on enemmänkin liikeyhdistelmien opetustila. Arcadetilassakin pelatessa voi pitää itsensä verkkovalmiudessa, jolloin kuka tahansa PSN-pelaaja voi kesken kaiken haastaa kaksintaistoon. Yleensä testaamieni pelien kohdalla kohtuullisen hiljainen peliverkosto olikin erityisen aktiivinen SFIV:n suhteen: jos tämän toiminnon piti päällä, jokaisen konevastustajan jälkeen tuli varmasti haaste tai kaksi muilta pelaajilta. Matsit tuntuivat varsin lagittomilta, mutta mitään erityisiä verkkopelitiloja ei ole - ehkäpä niitä lisätään päivitysten myötä.

Vaikka sydämeltään Street Fighter IV on edelleen suoraviivainen 2D-taistelu, on neljännessä inkarnaatiossa tehty paljon oikein. Se sopii sekä vasta-alkajille että SFII:ssa kylpeneille ja on malliesimerkki siitä, kuinka vanha sarja tuodaan uudelle sukupolvelle.