AurumDustin Ash of Gods: Redemption näki päivänvalon PC-puolella jo vuoden 2018 keväällä. Tarinapohjainen fantasiaseikkailu sai tammikuun lopulla konsolikäännöksen, joten tulipalloja pääsee viskomaan nyt myös Switchin, Playstation 4:n ja Xboxin ohjaimella.



Itäeurooppalainen fantasia on kasvattanut suosiotaan, kiitos maasta taivaisiin ylistetyn Noituri-sarjan. Andrzej Sapkowskin moniulotteisia rakenteita ja moraalin rajamailla kulkevia kysymyksiä ei ole tällä kertaa tarjolla: venäläisen Sergey Malitskyn kirjoituksiin perustuva Ash of Gods: Redemption muistuttaa enemmänkin angstisen 14-vuotiaan kirjoittamaa fan-fictionia, jossa Galadriel kilpailee isotissisen kaksosensa kanssa siitä, kumpi pääsee peuhaamaan Gimlin kanssa heinälatoon.


Ash of Godsin fantasia ei ole silti Tolkienilta kopioitua, vaan läheisin vastine löytyy pelipuolelta: jumalten tuhka on hiilikopio takavuosien The Banner Sagasta. Ja nyt kun puhutaan hiilikopiosta, niin myös tarkoitetaan hiilikopiota. Ash of Gods on niitä tapauksia, joissa lakimiesten on täytynyt syynätä peli täikammalla plagiointisyytösten välttämiseksi. Jos Stoic Studion rakastettu The Banner Saga on entuudestaan tuntematon, annettakoon kertaus: The Banner Saga on upea fantasiaseikkailu, jonka visuaalinen tyyli muistuttaa 50-60 -lukujen käsinpiirrettyjä animaatioita. Viikinkimytologiasta ammentavassa seikkailussa pelaaja johdattaa karavaania läpi kuolevan maailman. Resurssit ovat jatkuvasti vähissä ja moraali pohjamudissa, mutta pelaajaa pommitetaan toinen toistaan vaikeammilla dilemmoilla: noukitko kärrynsä hajoittaneen perheen mukaan vaikka ruokaa ei ole jaettavaksi, vai jätätkö heidät oman onnensa nojaan? Tai otatko vain perheen lapset kyytiin, mutta jätät vanhemmat varmaan kuolemaan? Päätöksillä on painoarvoa, sillä väärät valinnat voivat aiheuttaa jopa päähenkilöiden ennenaikaisia kuolemia. The Oregon Trailia muistuttavaa vankkurimatkaa rytmitetään hahmonkehityksellä, runsaalla dialogilla ja vuoropohjaisella taistelulla.


Mutta miksi ihmeessä minä puhun näin paljon viiden vuoden takaisesta The Banner Sagasta? No, vaihda “viikinkimytologian” tilalle “geneerinen eurooppalainen fantasia”, ja tiedät tasan tarkkaan millainen peli Ash of Gods: Redemption on. On pöyristyttävää, miten Ash of Godsin jokainen – siis jokaikinen – aspekti, aina käytettävien esineiden efekteistä fonttivalintoihin, on napattu suoraan The Banner Sagasta. Jos peleistä asettaisi ruutukaappauksia vierekkäin, tekijätkään tuskin erottaisivat niitä toisistaan. Jos jäljittely todella on imartelun vilpittömin muoto, AurumDustin pojat eivät tyytyisi suutelemaan maata Stoic Studion jalkojen alla, vaan he kärräisivät sen mullan maistraattiin pikahäitä varten.



Koko köntsä on siis tuttua huttua, mutta mistä Ash of Gods kertoo? Noh, tavanomainen fantasiaräpellys lainaa monesta suunnasta: vuosisatojen hiljaiselon jälkeen Valkoiset kulk… eikun reaperit ovat palanneet käynnistämään kaikkien aikojen suurimman Reapeningin, missä reaperit reappaavat koko ihmiskunnan viimeiseen rimppakinttuun asti. Tuomionpäivän kellot kilkattavat ja harmaahipiäiset hirviöt valtaavat elintilaa kovalla vauhdilla. Vuosituhansia vanha tietäjä Gandal… eikun Hopper etsii kuumeisesti pyhiä tekstejä estääkseen pahuuden valtaannousun, samalla kun sotaveteraani Thorn Brenin yrittää parantaa tyttärensä Gledan kirouksen.



Ikiaikaisen pahuuden paluu ja perspektiiviä vaihtava tarina on nähty useammassakin fantasiaeepoksessa, kuten megasuosikki Game of Thronesissa. Sotaveteraani-isän ja tyttären karavaanimatka taas on suoraa Banner Sagaa. Puhtaasti paperilla Ash of Godsin tarina ei edes ole mitenkään huono: latteuksista ja tavanomaisuuksista huolimatta juonta kudotaan mielenkiintoisesti yhteen, ja mukaan on lyöty erikoisempiakin juttuja. Kun wuxia-soturi Lo Pheng pönötti kreivi Pelko Soturin alaisena, naurahdin useammastakin syystä. Mitään erityistä tarinasta ei silti jää käteen. Positiivista kuitenkin on, että valinnoilla todella on väliä: käytännössä jokainen pelihahmo voi kuolla matkan varrella, jos valinnat menevät pahasti mönkään tai tappeluissa ottaa tarpeeksi turpiinsa.

Ongelmia kuitenkin on, ja niitä on hyvin paljon. Ilmiselvän imitoinnin lisäksi tarinassa on esimerkiksi rytmitysongelmia ja jatkuvia deus ex machinoita. Ongelmista kenties erikoisin on tarinankerrontatapojen epäjohdonmukaisuus: tarinaa kerrotaan tilanteesta toiseen täysin eri tavoin. Joskus esimerkiksi kertojaääni alustaa kohtaukset, toisinaan ei; useammin ilmestyy tekstilaatikko, joka saattaa ponnahtaa vaihtelevasti mustan ruudun, kartan tai maisemakuvan päälle; välillä tekstilaatikon sijaan ruutuun ilmestyy puhuvia päitä. Silloin tällöin tarinaa kuljetetaan diakuvilla tai pienillä animaatioilla. Mikään tavoista ei ole suoranaisesti huono, mutta yhtenäisempi linja toimisi paremmin.


Kaksi suurinta kompastuskiveä ovat draama ja dialogi (eli tarinankerronnan kaksi pääpilaria). On ilmiselvää, että karmaisevaa dialogia on ollut rustaamassa ihminen joka ei puhu englantia äidinkielenään. Lauserakenteet ovat päin seiniä, kaikki hahmot kuulostavat samoilta eikä tekstistä välity lainkaan tunnetta. Ajoittain lapsellisen ja aina tönkön dialogin pahin synti on ylikäytetyt, tilanteisiin sopimattomat sanonnat. Laskin että pelkästään ensimmäisten tuntien aikana pelissä hoettiin esimerkiksi “shat my britches” -termiä (suom. “paskoin housuihini”) viidesti, kuin kyseessä olisi aikamme hulvattomin iskulause. Jopa Tyrion Lannisterin eunukkivitsit alkoivat toistaa itseään Game of Thronesin loppupuolella, eikä niitä edes kuultu kuin kerran kaudessa. Jatkuva, ylitsevuotava ekspositio ei auta tilannetta tippaakaan.

Dialogin ongelmat ovat nivoutuneet kiinni Ash of Godsin toiseen perisyntiin, draamaan – tai pikemminkin draamattomuuteen. Ash of Gods on malliesimerkki tarinasta, missä asiat tapahtuvat ilman minkäänlaista draamaa. Yleensä tarinat muotoillaan herättämään eri tunnetiloja katsojassa: kun Tähtien sodassa Darth Vader paljastaa Luke Skywalkerille henkilöllisyytensä, kohtaus kulkee jännittävästä toiminnasta pelottavaan umpikujaan. Sanallisessakin yhteenotosta löytyy tasoja ja tiloja; on konfliktia, suostuttelua ja mysteerin kutomista viittauksilla totuuteen, kunnes Vader lopulta paljastaa kaiken. Tämänkin jälkeen Luke vielä epäröi ja väittää vastaan ennen asian hyväksymista. Kun tarina kulkee Ash of Godsissa, asiat vain tapahtuvat ilman minkäänlaista tunnetiloilla leikittelyä tai hienovaraisuuksia. Naurettavimmillaan hahmot esimerkiksi ärtyvät repliikkinsä alussa ja rauhoittavat itse itsensä vuorosanojen loppuun mennessä: tällainen mukadraama jäljittelee draamaa, mutta minkäänlaista oikeaa sisältöä tai seurauksia ei synny. Näennäistä konfliktia näennäisyyden vuoksi.



Ash of Gods on ennen kaikkea tarinapeli, mutta tarinan ympäriltä löytyy kaikenlaisia mekaniikkoja. The Banner Sagan tavoin aikaa kulutetaan isometrisessa taistelussa sekä The Oregon Trailia mukailevassa karavaanimatkassa. Karavaanarointi toimii hyvin: seurueella on rajallinen määrä ruokaa sekä kirouksilta suojaavia strixejä, joita pelaajan täytyy tasapainotella. Kiertoreitillä sijaitsevasta temppelistä voisi löytyä lisää strixejä, mutta matkaan kuluu toisaalta enemmän ruokaa. Jokaisella reitillä tulee vastaan myös vaikeita päätöksiä, joiden lopputulosta on mahdotonta arvailla etukäteen.


Ylhäältä päin kuvattu, vuoropohjainen taistelu on mukiinmenevää, mutta turhan tavanomaista mätkettä. Ensin 1-6 soturin joukko ja viiden kortin (lue: taian) pakka, joilla pitäisi kurittaa viholliskööriä. Taistelussa ei ole sinällään mitään valitettavaa, sillä hahmot ovat tarpeeksi erilaisia ja kyvyt mielenkiintoisia. Mättäminen on kuitenkin niin hidasta ja tönkköä, että jatkuvaan rähinöintiin kyllästyy. Nollasta sataseen heittelevä vaikeustaso ei helpota asiaa: vaikeammalla tasolla jokaista yhteenottoa saa hinkata hiki hatussa, kun taas helpommilla viholliset ovat niin mitäänsanomattomia, ettei taisteluissa ole minkäänlaista haastetta. Helpommalla vaikeustasolla on jopa käytössä valinnainen auto-combat, mikä hoitaa taistelun pelaajan puolesta. Mitä pidemmälle peli eteni, sitä useammin käteni hapuili auto-combattia kohti.

Taistelu on käytännössä kokonaan The Banner Sagasta repäistyä, mutta ne vähäisetkin omat ideat ovat ihmeellisiä. Erinomainen esimerkki on hahmojen vuorottelu: The Banner Saga määrittää hahmojen vuorot aloitekyvyn mukaan (mitä isompi aloitekyky, sitä aikaisemmin hahmo saa vuoron), mutta Ash of Godsissa kumpikin osapuoli saa ohjata yhtä hahmoa vuorotellen, shakin tapaan. Muutos saattaa kuulostaa paperilla pieneltä, mutta käytännössä tämä tarkoittaa, että vihollinen saa aina – myös taistelun loppupuolella – vuorotellen vuoron, vaikka tällä olisi enää yksi hahmo elossa. Ja jos se viimeinen hahmo sattuu olemaan esimerkiksi se kaikista voimakkain vihollinen, tämä pääsee spämmäämään iskujaan jatkuvalla syötöllä.


Ash of Gods on sentään audiovisuaalisesti upea. The Banner Sagasta kopioitu visuaalinen tyyli osaa yhä ihastuttaa, on kyse sitten kauniisti piirretyistä potreteista tai upeasti animoiduista liikkeistä. Hahmosuunnittelu ja ympäristöt eivät ole täysin samalla viivalla esikuvan viikinkimaailman kanssa, mutta kauas ei jäädä. Ääninäyttelyä ei ole, mutta sävellykset ovat tunnelmallisia. Tekninen toteutus onkin sitten hieman haparoivampaa: suurimman osan ajasta kaikki toimii edes jotakuinkin kuin pitäisi, mutta silloin tällöin – kuten kokemuspisteitä laittaessa tai tarinavalintoja tehdessä – peli alkaa tökkiä pahanlaatuisesti.

Mitäpä tästä nyt sitten enää sanoisi? Ash of Gods on tarinapeli, jonka tarinankerronta on roskaa ja pelielementit kierrätettyjä. Välillä päästään jopa välttävän ja mukiinmenevän välimaastoon, mutta ei tämä kyllä ole mikään loistelias aloitus uudelle vuosikymmenelle. Suurimman osan ajasta Ash of Gods aiheuttaa lähinnä myötähäpeän ja turhautumisen tunteita, mutta turha sitä on enää itkeä kun on jo paskat housuissa. Suomalaisen pelijournalismin klassikkoa mukaillen: paska Banner Saga-klooni.