Kun natsit nousivat Saksassa valtaan 1930-luvulla, he tekivät sen vaiheittain. Ensimmäisen maailmansodan hinta oli kova, sillä ensin sota vei Saksalta käytännössä kokonaan parikin sukupolvea ja kaikki maan resurssit, minkä jälkeen Versaillesin rauhansopimuksen mukanaan tuomat sotakorvaukset syöksivät Saksan historiallisen syvään lamaan.


Tavalliset saksalaiset olivat huolissaan tulevasta, katkeria elämäntilanteensa johdosta ja pettyneitä hirvittävän kalliin sodan seurauksiin. Koska ihmiset ovat ihmisiä, tämä tarjosi otollisen tilaisuuden Hitlerille kätyreineen tarttua vallan kahvaan. He lupasivat muutosta, he lupasivat nostaa Saksan taas maailmanmahdiksi ja osasivat vielä kertoa, että todelliset syyt Saksan rappiotilaan olivat maata sabotoivat bolsevikit sekä valtaa ja vaurautta itselleen rohmuavat juutalaiset.

Olisi lohdullista uskoa, että koko Saksan kansa urhoollisesti vastusti Hitlerin nousua valtaan, mutta todellisuus on toisenlainen. Hitlerin populistiset lupaukset löysivät paljon kuulijoita kansan syvistä riveistä ja kun monen silmät vihdoin aukenivat natsien todelliselle luonteelle, oli jo aivan lian myöhäistä tehdä asialle mitään.
Jotkut kuitenkin vastustivat. 90 vuoden välimatkan päästä on helppo huudella vaihtopenkiltä, että miksi vain jotkut, mutta tilanne ei varmasti ollut helppo. Natsit käyttivät häikäilemättä väkivaltaa ja pelottelua vaimentaakseen kriitikoitaan, ja olen itsekin usein miettinyt, olisiko minulla ollut rohkeutta tehdä vastarintaa tietäen, että siitä joutuisi todennäköisesti maksamaan äärimmäisen hinnan.

Nyt sitä voi kokeilla pelin myötä.



Pienen saksalaistiimin kehittämä Through the Darkest of Times käynnistyy vuonna 1933 Adolf Hitlerin virkaanastujaisten myötä. Hitler on juuri nimitetty kansleriksi, ja moni näkee tulevaisuudessa uhkaavan mustia pilviä. Pelaaja on pienen vastarintaliikkeen organisaattori, ja pelin keskeisenä tavoitteena on vastustaa natsien hirmutekoja kaikin mahdollisin keinoin, samalla itse hengissä pysyen.


Pelaaja ei ole yksin, sillä vastarintaliikkeeseen kuuluu pelin alkaessa muutama muukin jäsen, ja lisää voi haalia riveihinsä pelin edetessä. Kullakin aktivistilla on omat kykynsä ja ominaisuutensa, sekä useiden erilaisten piirteiden muodostamat persoonallisuutensa. Nämä piirteet vaikuttavat sekä jäsenten keskinäisiin suhteisiin, että tehtävien yleiseen etenemiseen.

Keskipisteenä toimii Berliinin kartta, jolle ilmestyy joka vuorolla erilaisia mahdollisia tehtäviä edustavia ikoneita. Kaikkea ei mitenkään pysty tekemään, sillä ryhmässä on parhaimmillaan vain puolisen tusinaa jäsentä, ja lisäksi resurssit ovat hyvin rajalliset. Niinpä pelaaminen on mahdotonta jonglöörausta ja priorisointia. Rahat ovat vähissä, joten joku pitäisi lähettää keräämään lahjoituksia työläisiltä. Joku oli myös kuullut, että Spandaussa on urhea pappi, jonka kanssa jutustelemisesta voisi olla hyötyä, joten sinnekin pitäisi lähettää edustaja tai pari.


Jokaisessa pelin neljästä luvusta on myös omat suuremmat tavoitteensa, kuten vaikka toisinajattelijoiden pelastaminen ruskeapaitojen laittomasta vankilasta. Niiden suorittaminen vaatii useiden tehtäväketjujen onnistunutta suorittamista, ja aikarajat ovat todella tiukkoja. Jokainen luku kestää 20 vuoroa, ja kun luku päättyy, loppuu myös tekeminen.

Ryhmäläisten soveltuvuus eri tehtäviin määräytyy pitkälti heidän persoonallisuutensa ja kykyjensä mukaan. Äskeistä esimerkkiämme jatkaen papin puheille ei välttämättä kannata lähettää änkyräateistia, vaan esimerkiksi harras katolilainen. Samalla se anarkismista ja sosialismista pitävä ateisti voisi olla hyvä nainen puhumaan työläisten kanssa, ja koska hän on myös erittäin taitava puhuja, ehkä myös onkimaan tietolähteiltä vihjeitä siitä, mistä natsien salainen vankila sijaitsee.


Tehtävien suorittaminen ei ole koskaan vailla vaaraa. Kun natsien ote vallan kahvasta tiukkenee, kaduille ilmestyy ensin ruskeapaitojen partioita ja myöhemmin gestapon agentteja, joiden ohella innokkaat kerrostalokyttääjät ovat aina hereillä. Vaikka ei jäisikään suoraan rysän päältä kiinni, jokainen tehty liike tuo lisää painetta pelaajan niskaan. Ryhmäläisten suorittaessa tehtäviään he voivat tulla nähdyiksi, jolloin natsit alkavat hiljalleen kerätä enemmän ja enemmän tietoa pelaajan ryhmän liikkeistä.



Pelaajan siirrellessä rajallisia pelimerkkejään pitkin Berliinin karttaa, peli tarjoilee myös tarinaa pienissä palasissa. Natsien valtaannousun keskeiset tapahtumat, kuten Reichstagin tuhopoltto, Kristalliyö tai Berliinin olympialaiset, tapahtuvat aina tietyissä vaiheissa peliä, mutta niiden lisäksi peli sisältää kohtalaisen määrän pienempiä tapahtumia.


Eräs esimerkki jäi erityisesti mieleeni. Pelin alkuvaiheilla näin kadulla suuren väkijoukon joka piiritti myymälän etuovea. Ruskeapaidat kiinnittivät liikkeen oveen kylttiä jossa varoitettiin liikkeen omistajan olevan juutalainen, ja muistutettiin, että lainkuuliaiset saksalaiset eivät asioi juutalaisten kanssa. Lapuista ja ruskeapaitojen tönimisestä huolimatta luovin tieni kauppaan, jossa yksinäinen myyjä odotti minua pimeydessä.
Ostosten hoitamisen jälkeen kaupasta lähtiessäni peli antoi minulle kolme repliikkivaihtoehtoa: ”paremmat ajat ovat vielä tulossa”, ”olen pahoillani” ja ”en tiedä, mitä sanoa”. Tilanne löi vertauskuvallisesti vyön alle. Mitä sanoa ihmiselle tässä tilanteessa? Mitä sanoa, kun historian tarjoaman perspektiivin pohjalta tietää, että vaikka paremmat ajat todellakin olivat tulossa, todennäköisesti tämän pienen vinjetin viaton juutalaiskauppias ei eläisi näkemään niitä?

Juuri tämä on myös se Through the Darkest of Timesin todellinen koukku. Mitä tekisit? Mitä sanoisit? Miten reagoisit? Pelaaja ei voi valinnoillaan kaataa natsien hallitusta tai muuttaa historian suuria linjauksia, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu kehitystiimiltä. Se olisi paitsi täysin epärealistista ja hölmöä, myös pelin hengen ja keskeisten teemojen vastaista. Ei kukaan oleta, että yksittäinen ihminen muuttaa teoillaan koko maansa suunnan paremmaksi tai estää rikokset ihmiskuntaa vastaan. Mutta jos pelastaa muutaman? Tai edes yhden? Tai tekee sen, mihin pystyy, jotta voi myöhemmin katsoa itseään peilistä tuntematta häpeää?


Through the Darkest of Times on rakenteensa puolesta kuin tehty uusintapelikierroksia varten, joten onkin pieni harmi, että näitä pieniä tarinan pätkiä ei ole suunnattomasti. Jo toisella yritykselläni – ensimmäinen pelikertani päättyi gestapon ratsiaan ja yksisuuntaiseen matkaan vankileirille – vastaan tuli uudelleen samoja tarinanpätkiä. Muuten peli kyllä muuntautuu mukavasti. Ensimmäisellä pelikerrallani yksi vastarintaliikkeeni jäsenistä esimerkiksi lähti maanpakoon Neuvostoliittoon kyllästyttyään kommunistien vastaiseen vainoon, mikä asetti minut yllättäen ikävään välikäteen. Toisella pelikerrallani erään ryhmän jäsenen veli taas liittyi ruskeapaitoihin ja peli tarjosi minulle vaihtoehtoja. Pyytäisinkö ryhmän jäsentä eroamaan turvallisuusriskin johdosta, vai pyytäisinkö tätä käyttämään veljeään tietolähteenä? Valintoja, valintoja...



Through the Darkest of Times on hieno ja tärkeä peli. Sen pelillisissä mekaniikoissa on jonkin verran valittamista, mutta se ansaitsee paikkansa sanomansa myötä. Sanoman, joka on taas kerran erittäin ajankohtainen poliittisen ilmapiirin kiristyessä ja ajautuessa taas kohti äärioikeistoa maailman halki. Se haastaa itse kunkin asettamaan itsensä hyvin vaikeaan tilanteeseen ja pohtimaan, missä se henkilökohtainen raja menee. Paljonko olen valmis sietämään? Mitä olen valmis tekemään asioiden muuttamiseksi? Minkä hinnan olen valmis maksamaan? Uskallanko puhua, kun ne tulevat hakemaan kommunisteja, vaikka en itse olekaan kommunisti?