Kun Saksa vuonna 1939 valloitti Puolan, maan asukkailla alkoi hirvittävä ajanjakso brutaalin saksalaishallinnon alla. Maan juutalaisvähemmistöä odotti aktiivinen vaino, mutta muutkaan puolalaiset eivät säästyneet saksalaisten väkivallalta ja terrorilta. Sotarikokset ja silmitön, satunnainen väkivalta värittivät puolalaisten elämää pienissä ja suurissa kaupungeissa seuraavien viiden vuoden ajan.


Kesällä 1944 sota oli jo lähestymässä loppuaan ja neuvostoarmeija eteni Puolaan, työntäen saksalaisia edellään. Varsovan vastarintaliike päätti hyödyntää tilaisuuden ja astua varjoista valokeilaan avoimeen taisteluun Varsovaa hallussaan pitäviä saksalaisia vastaan, tavoitteenaan vapauttaa kaupunki ennen kuin saksalaiset pystyivät toteuttamaan viimeisiä puhdistuksiaan, tai ennen kuin neuvostojoukot ehtivät valloittamaan sen itselleen.

Seurasi 63 päivän sankarillinen taistelu, jossa huonosti aseistetut ja varustetut puolalaiset taistelivat kynsin hampain Wehrmachtin sotakonetta vastaan. Oikeassa historiassa loputon usko ja suunnaton sisu kantoivat puolalaiset moraaliseen voittoon, mutta eivät pelastaneet Varsovaa.

Pystyisitkö itse parempaan?



Pienen puolalaisen kehitystiimin Warsaw on selvästi rakkaudella ja kunnioituksella tehty peli, joka osoittaa kunniaa maansa puolesta taistelleiden ja kaatuneiden puolalaisten suuntaan. Se ei suinkaan kaunistele tai peittele Varsovan kansannousun tapahtumia, vaan pakottaa pelaajan kohtaamaan ne vertauskuvallisesti ja kirjaimellisesti.


Peli itse on ammentanut enemmän kuin vähän vaikutteita viime vuosien peliparhaimmistoon kuuluvasta Darkest Dungeonista. Pelaajan tehtävänä on ylläpitää yhtä vastarintaliikkeen osastoista ja lähettää sen taistelijoita joka päivä Varsovaan suorittamaan erilaisia tehtäviä. Kaupunki on jaettu useisiin sektoreihin, ja kaikkialle ei millään ehdi, mutta silti pitäisi: jos pelaaja jättää siviilit oman onnensa nojaan, sektoreiden taistelutahto vähenee ja tappio on taas askeleen lähempänä.

Tehtävissä on moninaisia tavoitteita, mutta käytännössä ne kaikki lähettävät pelaajan vaeltamaan Varsovan kartalle. Joskus tavoitteena voi olla vaikka toimittaa ammuksia ja tarvikkeita vastarintaliikkeen sotureille, pelastaa vangiksi jääneitä taistelijoita tai yksinkertaisesti tuhota saksalaisten partioita. Pelaajan taistelijat näkevät vain pienen sektorin kaupungista kerrallaan, joten kaduilla liikkuessa ympärille paljastuu jos jonkinlaisia kiintopisteitä, jotka voivat sisältää vaikka tarvikekätköjä, satunnaisia tarinanpätkiä tai saksalaisten joukkoja.


Varsinkin nämä satunnaiset tarinanpätkät ovat kiinnostavia ja usein riipaisevia. Kehitystiimi on hyödyntänyt oikean kansannousun sanallista historiaa ja sen selviytyjien tarinoita, jotka tarjotaan pelaajille tekstin muodossa. Tarinat sisältävät usein kipeitä valintoja, eivätkä läheskään aina mitään positiivisia lopputuloksia. Warsawia pelaamalla saakin aika hyvän käsityksen siitä, millaista elämä saksalaisten hallinnoimassa Varsovassa on ollut.

Darkest Dungeonin tavoin nämä satunnaiset kohtaamiset vaikuttavat myös pelaajan taistelijoihin, jotka voivat tulla traumatisoiduiksi tai saada muita erilaisia henkisiä piirteitä, joista osa on jopa positiivisia. Jos onnistuu taistelemaan tiensä läpi kiirastulen, voi huomata yllättäen olevansa entistä rohkeampi ihminen.

Vuoden 2019 pelaajista kertoo aika paljon se, että eräs pelin suosituimmista Steam-keskustelualueen viestiketjuista on täynnä pelureita, jotka kaipaisivat peliin mahdollisuutta pelata saksalaisten puolella. Koskettava ja dramaattinen tarina kansanmurhasta, mutta mitä jos saisimme pelata niiden kansamurhaajien roolissa. Haistakaa nyt jo.



Taistelukentällä Darkest Dungeon -vaikutteet ovat vielä selvempiä, sillä peli hyödyntää hyvin samanlaista sarjakuvamaista tyyliä, joka voisi hyvin olla peräisin vaikka Mike Mignolan sarjakuvista. Pelaajan joukot ja vastapuolen viholliset seisovat omilla puolillaan taistelukenttää, jälleen Darkest Dungeonin tavoin jonossa. Merkittävänä erona taistelukenttä on nyt vaakasektorien ohella jaettu myös kahtia pystysuunnassa, joten samassa vaakapaikassa voi seistä rinnakkain kaksi taistelijaa.


Sekä natseilla että vastarintaliikkeen sotureilla on omat luokkansa, jotka määrittävät, mitä kykyjä kullakin on käytössä. Kenttäsairaanhoitaja osaa paikata kavereiden haavoja ja nostaa näiden moraalia, kun taas salakuljettaja voi hyödyntää kiellettyjä ja kokeellisia aseita. Natsikomentaja taas tehostaa omiensa toimintaa, pioneeri rakentelee improvisoituja esteitä omien joukkojensa eteen ja niin edelleen.

Taistelukentälläkin peli katsoo kunnioittavasti historian suuntaan, ja itse taisin sanoa puhtaasta yllätyksestä pari rumaa sanaa kun ensimmäisessä taistelussani jouduin vastakkain Dirlewangerin prikaatin – kirjaimellisista sotarikollisista kasatun historiallisen terrori-yksikön – taistelijoiden kanssa.


Taistelu toimii enimmäkseen hyvin. Kummallakin puolella on taistelijoiden määrää vastaava nippu toimintapisteitä, joilla kumpikin osapuoli vuorotellen aktivoi yhden taistelijoistaan. Samaa kaveria voi hyödyntää useasti peräkkäin, mutta jokainen aktivointi väsyttää taistelijaa ja kun kunto tippuu liikaa, myös teho putoaa. Eri hyökkäyksillä on selvästi erilaiset käyttötarkoituksensa. Singolla pistää toki natsin tehokkaasti palasiksi, mutta vielä parempaa on, jos samalla pamauksella romuttaa vaikka tämän edessä olleen seinänkin. Jälleen Darkest Dungeonin tyylille uskollisesti kaikilla kyvyillä on kiinteät kohdealueensa, sekä rajoitetut käyttöalueet: tarkka-ampuja voi ampua tähdättyjä laukauksia vain jos on oman porukkansa viimeisenä jonossa, ja heitetty kranaatti osuu aina vihollismuodostelman kahteen ensimmäiseen riviin.

Suurin pesäero Darkest Dungeoniin tulee siinä, että Warsaw ei ole yhtä hyvin tasapainotettu peli kuin esikuva. Osa kyvyistä ja hahmoluokista on vain yksinkertaisesti selvästi muita parempia, eikä mikään määrä hahmonkehitystä kuro kaulaa kiinni. Voitaisiin toki ehkä väittää että tämäkin on historiallisesti uskottavaa, mutta nyt puhutaan kuitenkin videopelistä. On aika penseää olla satunnaisten vahvistusten varassa, kun satunnaislukugeneraattorin huono tulos voi kerralla käytännössä romuttaa monta tuntia kestäneen kampanjan.



Warsaw ei ole samanlainen moderni mestariteos kuin Darkest Dungeon, minkä ei toki pitäisi olla mitenkään hirveän yllättävää, mutta toisaalta ei myöskään mikään suuri herja peliä kohtaan. Ettäkö se ei ole yhtä hyvä kuin yksi vuosikymmenen parhaista peleistä? No jopas!


Hieman huvittavasti ne osat Warsawsta, jossa kehitystiimi on uskaltanut kulkea enemmän omilla poluillaan ja vähemmän Darkest Dungeonin jalanjäljissä, ovat sitä pelin parhaimmistoa. Satunnaiset tarinanpätkät luovat vahvasti tunnelmaa hirvittävässä tilanteessa olevasta kaupungista, ja niiden löytäminen ja kokeminen olivat minulle ehkä ne suurimmat motivaattorit pelaamisen jatkamiseksi. Taistelu toimii ihan asiallisesti, mutta toisin kuin Darkest Dungeonissa, se ei ole se pelin paras osa-alue, tai pääasia.

Olisinkin toivonut, että kehitystiimi olisi uskaltanut vielä enemmän ilmaista itseään, mutta toisaalta pelinkehitys on äärimmäisen vaikeaa puuhaa ja kun kerrottavana on kertomisen arvoinen tarina, se on helpompaa kertoa valmista muottia seuraten, kuin kokonaan itse alusta alkaen. Warsaw kannattaa ehdottomasti ottaa pelailuun, jos historia kiinnostaa tippaakaan. Varoitan vain, että peli on välillä henkisesti todella rankkaa pelattavaa.