Uteliaisuus kissan tappoi, sanotaan. Kauhutarinoissa ihmisten kohtaloksi koituukin usein erilaiset nuuskinnat, pandoran lippaat tai fiksaatiot. Protocol Gamesin viisiosainen Song of Horror osoittaa, miten pahaa jälkeä kirottu soittorasia voi saada aikaan. Eikä nyt ole edes kyse Mambasta, vaan ihan erilaisista kauhusoinnuista.



Kahden episodin perusteella espanjalainen Protocol Games on siirtänyt katseensa menneisyyteen: Song of Horror edustaa eilispäivän kauhua useammallakin tapaa, on kyse sitten pelillisistä elementeistä tai tyylisuunnista. Pelimekaniikoiltaan Song of Horror sopisi esimerkiksi 90-luvulle, kauhun tyyli taas ottaa vahvoja vaikutteita H.P. Lovecraftin popularisoimasta kosmisesta kauhusta. Molemmat tuntuvat alkujaan kiinnostavilta valinnoilta, mutta osoittavat nopeasti omat ongelmansa.


Lähdetään liikkeelle tarinasta, Song of Horror kun sattuu olemaan hyvin tarinapainotteinen peli. Juonen taustalla pyörivänä MacGuffinina toimii mystinen soittorasia, jonka hypnoottinen sävel saa kuulijansa hulluuden partaalle. Tarina alkaa, kun avioerosta ja alkoholismista toipuva reportteri Daniel Noyer lähetetään kadonneen kirjailijan, S.P. Husherin asunnolle. Kirjailijan koko perhe on teillä tietämättömillä, ja etsintöjen seurauksena Noyer katoaa itsekin surrealistiseen painajaiseen. Ensimmäinen episodi keskittyy nimenomaan Noyerin ja kirjailijan kohtaloiden selvittämiseen, mutta soittorasia nousee nopeasti suurimmaksi kysymysmerkiksi. Mistä soittorasia on peräisin ja miksi sen sävelmä ajaa kuulijansa mielenvikaisuuteen?

Tarina edustaa klassista kauhua ja toimii itsessään hyvänä kehyksenä, mutta siitä puuttuu omaleimaisuus: olen aina vältellyt kauhutarinoita - lähinnä koska säikyn kaikkea kuin 5-vuotias - mutta Song of Horrorin kauhuelementit ja tarinakaaret tuntuivat kuluneilta jopa kaltaiselleni ummikolle. Ränsistyneissä kartanoissa asuvat mummot, varjoissa itkevät pikkutytöt ja narisevat lattialaudat ovat turhan tuttuja juttuja, eikä kokonaisuudesta löydy oikein mitään muutakaan.


Ikiaikainen, pysäyttämätön voima aiheuttaa kyllä väreitä selkäpiissä, mutta pelko katoaa samantien kun käytävillä tepastelee sokea muumio. Hienovaraiset raapimisäänet, viereisistä huoneista kuuluvat limaiset purskahtelut ja autiotalossa kaikuvat voihkinnat toimivat tuhat kertaa paremmin, kuin ovesta puskevat möröt ja ruudulle marssitetut hirviöt. Ajoittaisen hirviömässäilyn lisäksi dialogi tekee kaikkensa tuhotakseen tunnelman: ääninäyttelyä on hyvin vähän, mutta aina kun hahmot avaavat suunsa, tunnelma lässähtää pahanpäiväisesti.

Song of Horror poukkoilee myös tonaalisesti. Pelaajahahmo saattaa ensin juosta karkuun kaiken nielevää pimeyttä tai pidätellä itkuista henkeään tarkkakuuloisen hirviön edessä, mutta sekuntia myöhemmin kaikki unohtuu, eikä hahmolla ole enää hajuakaan mistään. Tuijotin ruutua epäuskoisena, kun tutkittuihin huoneisiin ilmestyi yhtäkkiä risuista rakentuneita, groteskeja ihmispatsaita, ja pelaajahahmo vain tokaisi lakonisesti “jaa, onko näitä enemmänkin kuin yksi.”



Onneksi hirviöitä näytetään loppujen lopuksi aika vähän. Vaikka pelin genrenä on selviytymiskauhu, jouduin taistelemaan henkeni edestä vain muutaman kerran nelituntisten episodien aikana. Tässä voi tosin olla myös tuuria mukana, sillä pelin yhteenotoista vastaa niin sanottu Presence AI, eli sattumanvaraisesti uhkia ja vihollisia generoiva tekoäly. Mainospuheiden perusteella Presence muistuttaa Left 4 Deadin tirehtööritekoälyä, joka yrittää analysoida sopivat hetket säikyttelylle. Sydän pääsi kyllä tykyttämään ihan hyvällä tahdilla, joten ehkäpä tekoäly osaa asiansa - vaikka loppujen lopuksi en anna hirveästi painoarvoa sille, että peli osaa huutaa “pöö!”


Jos yhteenotot kuitenkin osoittautuvat kohtalokkaiksi, ne myös todella ovat sitä: Song of Horrorissa on nimittäin käytössä permanent death, lopullinen kuolema. Soittorasian mysteeriä voi selvittää useammasta vinkkelistä, joten yhden (tai useamman) sankarin kuolema ei aiheuta lopullista game overia. Sankarien välillä on pieniä eroa: yksi selviää quick time eventeistä helpommin, toinen juoksee ketterästi sytyttimen valossa ja kolmannella on hirviöistä varoittava radio. Hahmovalinta vaikuttaa hieman myös käsikirjoitukseen: esimerkiksi 2. episodissa voi saada sisäpiiritietoa, jos pelaajahahmoksi valikoituu tapahtumapaikan asukas eikä ulkopuolinen tutkija. Käytännössä erot jäävät kuitenkin minimaaliseksi.

Pelin quick time event -rämpytykset ovat tuttuja lähinnä moderneista kauhupeleistä, mutta Song of Horrorin sielu on silti kotoisin synkältä 90-luvulta. Suurinta osaa peliajasta ei kuluteta hirviöiden kanssa, vaan salapoliisia leikkiessä: eteneminen vaatii vanhan koulukunnan puzzleilua, kuten krypteksien avaamista tai kemiallisten aineiden yhdistelemistä oikeissa mittasuhteissa. Mukana on totta kai tavaroista täyttyvä inventaario, jonka sisältöä käytetään, tutkitaan ja yhdistellään parhaansa mukaan.


Song of Horror osaa myös johdatella pelaajaa oikeaan suuntaan, mutta myönnän että sormi löysi myös tiensä suuhun: vaikka puzzlet itsessään selvisivät suhteellisen helposti, Song of Horrorin ympäristöissä ramppaaminen turhautti niin paljon, että kaivoin suosiolla internetin apuvideot esille. Ongelma on pääasiallisesti liikkumisessa: seikkailupelimäisyydestä huolimatta hahmoa ei ohjata klikkailemalla, vaan klassisten selviytymiskauhujen tapaan. Kaikki 90-luvulla Resident Evileitä pelanneet muistavat varmasti ohjaustyylin haasteet. Kankeaakin kankeampi ohjaus saa ärräpäät lentelemään jatkuvasti, eikä permadeathin pelko takaraivossa helpota tilannetta.



Vuosikymmenten takaisen kauhugenren ja parikymmentä vuotta vanhojen pelimekaniikkojen lisäksi myös pelin audiovisuaalinen anti tuntuu eilispäiväiseltä. Pienikokoiselta espanjalaistiimiltä on mahdotonta odottaa kunnon tehostetykitystä, mutta kaikesta huolimatta Song of Horror näyttää noin kymmenen vuotta vanhalta peliltä. Audiopuolella on onneksi selvää yritystä: pelin äänisuunnittelu, aina sydämentykytyksistä erilaisiin häiriöääniin, on erinomaista, ja äänimaailma on myös pelillistetty. Esimerkiksi hirviöiden väistely ja välttely on monesti nimenomaan korvan varassa.


Äänipuolen hienoudet eivät kuitenkaan päästä Song of Horroria kokonaan pälkähästä. Vaikka lovecraftimainen tunnelma ahdistaa ajoittain todella hienolla tavalla, useimmiten Song of Horror tarjoilee keskinkertaista seikkailua maailmassa, missä dialogi on ankeaa ja liikkuminen kankeaa. Cthulhu-julisteilla seinänsä vuoranneet kauhufanit saavat varmasti irti “ihan kivasta” kauhutarinasta, mutta kahden episodin perusteella Song of Horror jätti minut kylmäksi.

Viiden episodin kokonaisuudesta on ilmestynyt tähän mennessä kolme. Kahden viimeisen osan on tarkoitus ilmestyä maaliskuuhun mennessä.