Ennen kuin ryntäätte kommentoimaan asiasta, kyllä, pelin julkaisusta on pian kaksi kuukautta. Sain arvostelukoodin kahta viikkoa ennen julkaisua ja käytin peliin huomattavan määrän tuolloin erittäin vähäisestä vapaa-ajastani. En kuitenkaan ehtinyt pelata sitä loppuun ennen kuin piti lähteä kuukaudeksi työkomennukselle, joka vei voimat siinä määrin, ettei suunnittelemani pelin pelaaminen loppuun iltaisin hotellilla onnistunut. Kirjoitin siis vain pienen uutisen ensitunnelmista ja huipennus jäi nyt joulunpyhiksi. Halusin kuitenkin kirjoittaa myös varsinaisen arvostelun, sillä minusta peli on sen ansainnut - syystä jos toisestakin.

Arvostelu pyrkii välttämään suuria spoilereita.

Peliteollisuus alkaa viimeistään nyt olla nimensä mukaisesti teollisuutta. Tyypillisen pelin tuotantoon osallistuu kymmeniä tai jopa satoja ihmisiä, ja vain harvoin ketään heistä nostetaan muiden yläpuolelle markkinoinnissa. Eikä se toki aivan oikein olisikaan.


Hideo Kojimalla ei ole tällaista ongelmaa. Hän on tehnyt alusta alkaen selväksi, että Death Stranding on hänen käsikirjoittamansa, tuottamansa ja muutenkin kaikin puolin mikromanageroimansa peli (vaikka lopputeksteissä viliseekin minuuttikaupalla muita nimiä). Siinä missä Konamia sopi kenties syyttää Metal Gear Solid V:n balanssiongelmista, nyt saisimme siis annoksen parasta Kojima-parhautta, jota on kypsytelty vuosikausia ja maustettu erinomaisen hämärällä promomateriaalilla, jossa on vilahdellut kuolleita kaloja ja valaita, alaston Norman Reedus, vauva säiliössä ja sen sellaista. Välttelin itse trailereiden katselua, sillä toisaalta en halunnut spoilaantua pelin sisällöstä ja toisaalta epäilin Kojiman johtavan yleisöä tahallaan harhaan. Tämä oli sikäli oikea päätös, mutta katsellessani lopputekstejä noin 45 tunnin pelin jälkeen en kyllä yhäkään täysin ymmärtänyt näkemääni.



Suurimmalle osalle pelaajista Kojiman tuotanto on tutuinta juuri Metal Gear -sarjan kautta. Siihen verrattuna Death Stranding onkin todellinen irtiotto: poissa ovat supersotilas Snake, makeat teknolelut ja steroidiboostattu Hollywood-toiminta, tilalla postinkantaja Sam ”Porter” Bridges, äärimmäisen vihamielinen ympäristö ja liki uuvuttavan pitkät siirtymät paikasta toiseen.


Ja kun sanon uuvuttava, tarkoitan sitä. Ensimmäiset tunnit kuluvat pelkästään kantaessa hankalia tavarakuormia paikasta toiseen massiivisella kartalla, ja moinen toiminta muodostaa huomattavan osan pelistä muutenkin. Sam Bridges kun on luonnollisesti armoitettu postinkantaja, jolla on ainutlaatuinen tilaisuus yhdistää kauhuja maan alle paenneet ihmiset jälleen yhdeksi United Cities of Americaksi. Ylevää tehtävää toteutetaan kulkemalla vaikeassa maastossa aina vain kauemmaksi ja asentamalla verkon tukiasemia kaukaisiin kaupunkeihin.

Matkalla voi kohdata perinteisiä rosvoja, mutta (aluksi) paljon niitä suurempi vitsaus ovat kummituksen kaltaiset BT-olennot, joita vastaan Samilla ei ole mitään torjuntakeinoa. Vaan kun sellainen sitten keksitään, merkittävä jännitysmomentti häviää liki kokonaan, ainakin jos ei tule valinneeksi kaikkein korkeimpia vaikeusasteita. Vastapainoksi tuntuu, että joillekin alueille on tuutattu vihollisia kuin copy-pastella, jotta pelaaja joutuisi miettimään lähestymistapaansa uudelleen. Toisinaan taas hatusta vedetään puoliväkisin jokin sopiva deus ex machina, jolla pelaaja velvoitetaankin taivaltamaan kartan toiseen laitaan. Ilman näitä täyspakkausmarsseja kokonaispeliajasta voisi helposti vähentää puolet, eikä mitään kovin arvokasta menetettäisi.



Verkon kuuluvuuden parantuessa Sam voi muokata ympäristöään omaksi ja muiden hyödyksi. Tässä onkin pelin teknisesti mielenkiintoisin piirre: pelisessio on jatkuvasti yhteydessä internetiin ja samassa instanssissa seikkailee muitakin pelaajia. Heitä ei voi nähdä eikä heidän kanssaan voi vuorovaikuttaa kuin yhteistoiminnan kautta. Jos asetat maastoon tikkaat tai ajoneuvon, toinen pelaaja voi käyttää niitä ja päinvastoin. Jos sinä ja kanssapelaajasi toimitte yhdessä, vaikkapa luonnonkatastrofin tuhoamat tiet voi rakentaa uudelleen, jolloin niitä pitkin voi huristella kuorma-autoilla. Vaikeakulkuiseen maastoon taas voi tehdä köysiradan ja niin edelleen.


Olen aikoja sitten lopettanut verkossa pelaamisen satunnaisten ihmisten kanssa, sillä jollain tuntuu lähes aina olevan aikaa joko arvostella muiden pelitaitoja, ottaa asiat liian vakavasti tai muuten vain pilata ilo kaikilta yleisellä penseydellään. Death Stranding käytännössä poistaa mahdollisuuden muuhun kuin yhteistyöhön ja lopputulos on pääosin myönteinen. Muiden rakentaman infran hyödyntämistä tehtävän suorittamiseen voi toki halutessaan ajatella huijaamisena, mutta itse olin useimmiten vain riemuissani törmätessäni muiden saavutuksiin ja jakelin tykkäyksiä vuolaasti. Puristit voivat tietenkin katkaista nettiyhteyden ja pelata yksin.

Juuri yhteistoiminta muiden kanssa ja tuhoutuneen infrastruktuurin korjaaminen tekevät pelin perusluupista hieman siedettävämmän. Silti ei voi kuin ihmetellä, miten paljon aikaa pelissä käytetään pelkkään hankalaan paikasta toiseen siirtymiseen. Muutaman kymmenen pakollisen tehtävän lisäksi tarjolla on myös sadoittain juonen ulkopuolisia kuljetuskeikkoja, joista voi halutessaan metsästellä erilaisia bonuksia. Pääjuonen jälkeen peliä voi vielä jatkaa avoimella kartalla.



Kojima-peleistä ei luonnollisesti voi puhua arvioimatta niiden tarinaa. Katsantokannasta riippuen hänen tapansa kutoa kertomuksia on joko huikean kekseliästä ja oivaltavaa tai kokoelma erilaisia pseudotieteellisiä oletuksia ja vikapäätelmiä. Aikamoisia logiikkahyppyjä on tarjolla nytkin, mutta painotukset ovat sikäli virkistävän uusia. Metal Gearien ydinsodanvastaisuus on korvautunut ympäristöasioilla ja vastakkainasettelun aikakauden kritiikillä, mutta villiä trippailua, petoksia, kuka-se-pahis-nyt-olikaan-takinkääntöjä, informaation säännöstelyä ja muita yllätyksiä odottava ei varmasti tule pettymään nytkään. Hahmogalleria on tyypillisen omituinen ja tällä kertaa myös pullollaan julkkiksia.


Olisin silti toivonut, että tarinan ja pelin yhteys olisi jotenkin suorempi. Pelaaja tekee toki satunnaisia sankaritekoja, mutta kokonaisuutena tuntuu hieman epäuskottavalta ettei kukaan muu muka pystyisi samaan, varsinkin kun maan pinnalla edelleen liikkuu muitakin ihmisiä. Toki Samilla on etunaan mahdollisuus syntyä uudelleen, mutta ainakin itse lähinnä palasin edelliseen tallennukseen siinä vaiheessa, kun (taas kerran) kompastuin ja arvokas lasti vieri alas vuorenrinnettä.

Siksi Death Stranding jättää kokonaisuutena ristiriitaisen vaikutelman. Se sisältää hyviä oivalluksia, mutta myös paaaaljon turhan tuntuista grindaamista ilman mitään merkittävää palkintoa. Mukana on kukkupäin erilaisia pelimekaniikkoja, joita ei oikeastaan edes hyödynnetä, ja monet aluksi merkittävältä tuntuvat seikat ovatkin vain pieniä sivujuonteita. Vaikeus syntyy jotenkin vääristä asioista, kuten lastin kuormaamisesta ja räpeltämisestä inventaarioruutujen kanssa. Taisteluita on vähän, mikä on hyvä asia, sillä ne ovat enimmäkseen aika hankalia hallita, koska kaikki aseet pitää myös kantaa selässä ja ne putoilevat jatkuvasti. Twitterissä peliä on verrattu Eliteen ja Euro Truck Simulatoriin, eikä tämä ole lainkaan niin kaukaa haettua kuin voisi ajatella.


Lastien kuskauksen väliin mahtuu erittäin tunnelmallisia kohtauksia ja tunteita dystooppisesta ahdistuksesta orastavaan toivoon. Tuntuukin, että kertomus toimisi parhaiten elokuvana, jolloin pelaaja voisi vapautua hyödyttömyyden kokemuksestaan ja antautua tarinan vietäväksi. Tätä tukevat myös kerrassaan erinomainen grafiikka ja tunnelmallinen soundtrack.



Veljeni epäili jo ennen julkaisua, että Death Strandingista tulee eräs ihmisiltä eniten kesken jääneistä hittipeleistä. Uskallan yhtyä tähän arvioon, sillä Metal Gear Solid -tyylistä ”kiihtyy nollasta Hideoon” -toimintaa ei ole juurikaan tarjolla ja etenkin alku on jopa alleviivaavan hidastempoinen. Kun vauhtiin päästään, erilaisia lankoja levitellään eri suuntiin jopa niin paljon, että niiden kokoaminen yhteen loppunäytöksessä kestää jo pelkästään useita tunteja. Ja kun jokainen edistysaskel matkan varrella vaatii tuntikausien logistiikkajumpan, pitää tosissaan uskoa siihen, että luvassa oleva huikeus on vaivan arvoista.


Ja onhan se, jos sattuu pitämään Hideo Kojiman pelien juonista. Lopputekstien vieriessä en huutanut käyttämääni yli 40 tuntia takaisin, vaikka olisin mielelläni kokenut siinä ajassa yhtä paljon erilaisia tunteita ja pieniä kertomuksia kuin vaikkapa The Witcher 3:ssa. Jos Kojima väitteensä mukaan on hienosäätänyt jokaisen yksityiskohdan mieleisekseen, ehkä pelin sanoma pohjimmiltaan onkin, että hänen kaltaistensa auteur-pelisuunnittelijoiden aikakausi on loppumassa ja tulevaisuus on yhteistyössä.