Vuonna 2012 julkaistu Skullgirls räjäytti pikkuruisen Lab Zero Games -tiimin pelimaailman tietoisuuteen. Uskomattoman hyvin animoidulla ja komealla 2D-grafiikalla höystetty tappelupeli löysi yleisönsä ja toi tiimille sen verran mainetta ja uskottavuutta, että tiimi pystyi kehittämään itsenäisesti enemmänkin pelejä.


Näistä itsenäisistä peleistä ensimmäinen on alkusyksystä julkaistu Indivisible, joka ei peittele vaikutteitaan tai juuriaan. Se lainailee avoimesti ja avokätisesti ideoita Square Enixin Valkyrie Profile -klassikkopelistä, mutta kietoo ne tiimin tavaramerkiksi nousseeseen upeaan visuaaliseen tyyliin, sekä todella erikoiseen tarinankerrontaan.

Tuloksena on erinomainen roolipeli.



Indivisible alkaa näyttävällä takaumalla, jossa neljä legendaarista sankaria ottaa yhteen koko maailmaa uhkaavan pimeän voiman kanssa. Hyvyyden voimat voittavat taistelun, mutta eivät ilman menetyksiä. Tämän jälkeen tarina hyppää toista kymmentä vuotta eteenpäin pieneen syrjäiseen kylään, jossa Ajna-tyttö valmistautuu päivän oppituntejaan varten. Arkiset askareet jäävät kuitenkin unholaan, kun sotaherra Ravannanar joukkoineen pistää koko kylän tuhkaksi.


Ainoana selviytyjänä Ajna päättää lähteä eeppiselle – ja epätoivoiselle – kostoretkelle, joka tuskin olisi päässyt alkua pitemmälle ilman yllättävää käännettä. Ajnalla kun on itsepuolustuskykyjen ohella myös maaginen kyky imaista halukkaita ihmisiä päänsä sisäiseen henkimaailmaan, josta hän voi sitten kutsua nämä takaisin meidän maailmaamme taistelemaan rinnallaan. Ajna haalii ympärilleen sekalaisen seurakunnan mitä ihmeellisempiä onnenonkijoita ja seikkailijoita, joista jokaisella on omat syynsä ja motivaationsa matkaan lähtemiselle. Joku haluaa niin ikään kostaa Ravannanarille kokemiaan vääryyksiä, toinen voi haluta tulla maailman parhaaksi botanistiksi ja sillä varjolla nähdä maailmaa ja sen kasveja.

Indivisiblen hahmovalikoima on todella monimuotoinen, ja tarkoituksella. Lab Zero Games ei halunnut, että kaikki pelin hahmot olisivat tyypillisiä JRPG-kliseitä, vaan tarkoituksellinen representaatio on päivän sana. Näin ollen mukana nähdään pitkää ja läntää, kapeaa ja leveää, vaaleaa ja tummaa, miestä ja naista.


Monipuolisten hahmomallien ohella myös hahmojen persoonallisuudet ovat mukavan monipuolisia ja jälleen tarkoituksella kliseitä vältteleviä. Eräs omista suosikeistani on maailman paras taistelija ja painija, joka sattuu siinä sivussa olemaan myös aikuisikäinen kahden lapsen äiti. Lapsukaiset jätetään kotiin tappelemaan, eikun siis harjoittelemaan, keskenään sillä aikaa kun äiti lähtee vyöryttämään ja heittelemään lohikäärmeitä maailman suurimmalle painitatamille.

Pelin maailmaa ja tarinaa varten inspiraatiota on haettu aasialaisista kansantaruista ja perimästä, ja esimerkiksi indonesialaisiin tarinoihin tutustuneet voivat bongailla pelistä tuttuja käsitteitä ja jopa vihollisia. Kukapa ei haluaisi taistella balilaisia noitia – jotka siis ovat irtopäitä, joiden alla roikkuu noidan selkäranka, keuhkot ja keskushermosto – vastaan?


Joku saattaa tuhahdella pitkin nokkaansa tällaiselle menolle, mutta itse nostan Lab Zero Gamesille hattua. Mielestäni monimuotoisuus ja representaatio ovat jo itseisarvoltaan tavoittelemisen arvoisia suunnittelufilosofioita, sillä ei jokaisen pelihahmon tarvitse näyttää samasta muotista tulleelta. Lisäksi luovien kirjoituslihasten venyttely on selvästi inspiroinut pelin kirjoittajia yleisestikin, sillä käsikirjoitus on oikeasti laadukas, viihdyttävä ja usein jopa suorastaan ratkiriemukas.



Indivisiblen tarina on mielestäni hyvä syy ostaa ja pelata koko peli, mutta enemmän aikaa menee taistellessa. Modernin tyylin mukaisesti taistelut eivät ole varsinaisesti satunnaisia, vaan viholliset palloilevat pelaajan ohella sivuttain vierivillä pelialueilla. Jos onnistuu potkaisemaan vihollista käkättimeen ennen taistelun alkua, saa itselleen etulyöntiaseman ja tehtyä hieman ilmaista vahinkoa.


Taistelussa pelaajalla on käytössään yhtä aikaa neljä hahmoa, jotka saa valita vapaasti mukaansa keräämänsä omituisten otusten kerhon jäsenistöstä. Hahmot ovat järjestäytyneet taistelukentälle salmiakkikuvion muotoon, mikä ei suinkaan ole sattumaa. Jokainen hahmo kun vastaa yhtä pad-ohjaimen napeista. Taistelu ei sinänsä ole vuoropohjaista, mutta jokaisella hahmolla, myös vihollisilla, on oma aktivointimittarinsa, joka täyttyy ennaltasäädetyllä nopeudellaan. Mittarin täytyttyä hahmo pokkaa tililleen yhden toimintapisteen, joita voi olla kerralla varastossa muutamia.

Toimintapisteitä käytetään sitten suoraan hyökkäyksiin. Jokaisella hahmolla on kolme uniikkia perushyökkäystä riippuen siitä, osoittaako ohjaimen tikku ylös, alas tai neutraalisti keskelle hyökkäysnappia painettaessa. Kykyjen sijoittelussa vallitsee sisäinen logiikka, sillä esimerkiksi viholliset ilmaan heittävät hyökkäykset on yleensä sijoiteltu ohjaimen yläsuunnan taakse.


Kykyjen monipuolisuus on myös suuri syy sille, miksi näin erikoinen ja monimuotoinen sankarijoukko on niin hieno asia. Siinä missä se jo mainittu painijaäiti voi esimerkiksi yhdellä liikkeellään heittää vihollisen ilmaan ja toisella hypätä itse perään nappaamaan ilmassa lentävän vihollisen kunnon junttaan, jättimäinen kotka olallaan taisteleva sankari taas voi yhdellä hyökkäyksellään hypätä maasta kotkansa kynsiin ja avata näin itselleen kokonaan uuden, vaihtoehtoisen kykyvalikoiman.

Nintendon Super Mario -roolipelien tapaan myös hyökkäyksiltä puolustautuminen on aktiivista puuhaa. Vihollisen hyökätessä pelaaja voi painaa iskun kohteena olevan hahmon napin pohjaan ja näin vähentää sisään tulevan vahingon määrää. Yhdellä olkanapilla voi määrätä myös koko ryhmän puolustamaan samaan aikaan, mutta se ei kannata, ellei tuloillaan ole kaikkiin osuva isku: joka hetki kun torjuntanappi on pohjassa, ryhmän yhteinen superliikemittari laskee sitä nopeammin, mitä useampi hahmo yrittää torjua. Mittari kasvaa taas ylöspäin onnistuneen torjunnan seurauksena, mutta jos isku osuu vain yhteen soturiin ja kaikki yrittävät torjua, pelaaja jää reippaasti tappiolle.


Jokaisella hahmolla on myös omat superliikkeensä. Useilla hahmoilla tämä superhyökkäys on puhtaasti erityisen tehokas hyökkäys, mutta jotkut hahmot voivat myös vaikkapa parantaa koko tiimiä tai buffata kaikkien kykyjä. Ryhmän oikeaoppinen kasaaminen tilanteen mukaan, sekä monipuolisen kykyarsenaalin hallinta, ovat avaimet voittoon. Jos säheltää takki auki tai ei ole kasannut ryhmäänsä tasapainoisesti, taistelut perusvihollisia vastaankin voivat päättyä helposti tappioon, pomotaisteluista puhumattakaan.

Kokonaisuutena Indivisiblen taistelu on näyttävää, haastavaa ja erittäin viihdyttävää puuhaa. Se tarjoaa myös kokeilusta tykkääville pelaajille mahdollisuuden rakentaa yliampuvan tehokkaita yhdistelmiä ja pyyhkiä näin vihollisillaan lattiaa, mutta koska kyseessä on puhdas yksinpeli, keneltä se muka on pois?



Indivisiblen suurin heikkous on sen kaksiuloitteinen maailma – enkä nyt tarkoita vain pelin graafista tyyliä. Peliä täplittävät kaupungit ovat näyttäviä paikkoja, mutta sisältönsä kannalta täysin turhia. Ne kun eivät sisällä esimerkiksi mitään kauppiaita – pelissä ei voi ostaa varusteita – vaan ainoastaan Kickstarter-tukijoiden suunnittelemia passiivisia taustahahmoja, jotka laukovat niin ikään Kickstarter-tukijoiden keksimiä kommentteja. Kiitos, meemi-paitoihin sonnustautuneita Linux-tyyppejä ja loputtomia pinkkitukkaisia steampunk-teinejä tämä peli juuri kaipasikin. Eihän tiimin käytössä kuitenkaan ollut kuin todella uniikki ja kiinnostava maailma.


Kaupungeista ulos lähdettäessä edessä onkin sitten kiinnostavampaa sisältöä, sillä Indivisible on myös kepeä metroidvania. Kentissä liikutaan tasohyppelyn keinoin, ja tarinan edetessä käyttöön saa aina uusia liikkeitä, jotka avaavat myös vanhoilla alueilla uusia polkuja ja uusia salaisuuksia. Tasohyppely muuttuu pelin edetessä yllättävän haastavaksi, ja edessä on useita piikkimattojen aiheuttamia kuolemia. Onneksi Indivisible on kuitenkin todella avokätinen checkpointiensa suhteen, ja uusi yritys jatkuu silmänräpäyksessä kuolinpaikan vierestä.


Tyhjää ja meemien täyttämää maailmaa lukuunottamatta Indivisible on mitä mainioin peli. Se on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava, sekä sisältää oikeasti hauskan ja toimivan taistelusysteemin. Julkaisuversiota vaivasivat moninaiset tekniset ongelmat, jotka esimerkiksi kaatoivat minun pelini aina käynnistäessä useiden viikkojen ajan. Tämä selittää myös, miksi arvostelua on jouduttu odottamaan näinkin pitkään. Tiimi on kuitenkin saanut suuren osan ongelmista paikattua, joten esimerkiksi jouluksi pelaamista kaipaavat voivat löytää Indivisiblestä hyvällä tavalla porukasta erottuvan ja ehdottomasti pelaamisen arvoisen pelin.