Kirjoittelin jo pari kuukautta sitten lyhyen ennakon (Linkki) Mosaicista, norjalaisen Krillbite Studion taidepelistä. Puolituntinen ennakko antoi osviittaa tulevasta: kävelysimulaattorimainen taidekokemus vaikutti satirisoivan nyky-yhteiskunnan nurjia puolia, aina psykologisesti koukuttavista älypuhelinsovelluksista monotonisiin arkirutiineihin ja sosiaaliseen eristäytymiseen. Nyt peli on ilmestynyt kaikkien pelattavaksi, ja mikä olisikaan otollisempi hetki arvioida arkielämän ankeudesta kertovaa peliä, kuin vuoden pimeimpänä kuukautena - vieläpä sopivasti syysflunssasta kärsien?



Ennakkoarvioni pohdinnat osuivat pitkälti oikeaan. Mosaic tarjoilee nimensä mukaisesti mosaiikkimaisen kokoelman pienempiä kohtauksia, joista jokainen käsittelee nyky-yhteiskunnan ongelmia. Esitystapa on tarkoituksella hyvin vapaamielinen ja taiteellinen: tapahtumat ottavat jatkuvasti surrealistisia suuntia, korostaen haetun tunnetilan tai tapahtuman äärimmäisimmässä muodossaan. Lopputulos on kahtiajakoinen; yhdeltä kantilta arvostan Mosaicin puhdasta ja intohimoista mieltä, toisaalta tekisi mieli pudistella päätä naiiville lukiofilosofialle.


Mosaic ei ole ensimmäinen teos joka käsittelee rottarallia, byrokratiaviidakkoa tai nyky-yhteiskuntaa surrealismin keinoin. Tyylisuunta on nähtävissä niin Franz Kafkan Muodonmuutoksessa kuin Terry Gilliamin Brazilissa, mutta surrealistisesta tyylistään huolimatta Mosaicin kuvasto on harmillisen kliseistä: tuntuuko sinusta esimerkiksi siltä, että yritysmaailmassa kaikki ihmiset puristetaan yhteen muottiin? Mosaic esittää idean kohtauksella, missä liukuhihnalla kulkevia ihmisiä puristetaan kirjaimellisesti yhteen muottiin. Tyyli on siis nimenomaan surrealistinen, olematta suoranaisesti abstrakti: Mosaic ottaa ennemminkin jonkin rottarallia kuvaavan ajatusparren, ja siirtää sen kirjaimellisesti pelimaailmaan. Taidetta kokiessa monokromaattiseen maailmaan ilmestyy värejä, ja aivottomat videopelit ovat kirjaimellisesti puhtaita klikkeripelejä. Jos pelintekijät olisivat olleet suomalaisia, pelistä löytyisi eittämättä kohtaus missä lampaat juoksuttaisivat itseään oravanpyörässä.


Kehyskertomuksena toimii omaan oravanpyöräänsä totaalisesti kyllästynyt, sosiaalisesti eristäytynyt työmuurahainen. Jokainen aamu alkaa ankeasti, pöydällä olevat laskut kasaantuvat eikä jääkaapista löydy ikinä muuta kuin eineksiä. Miehen viisipäiväisestä työviikosta kertova tarina toimii hyvin nimenomaan vinjettinä eri kohtauksille, mutta kehyskertomuksessa on silti puutteensa: tarina alkaa käytännössä samalla vaihteella millä lopettaa, eikä välistä löydy sen kummempaa hidastelua tai hurjistelua. Surrealistisetkin elementit ovat mukana jo ensihetkestä lähtien sen sijaan, että pelillä olisi esimerkiksi realistisempi alkupiste. Tarinan ajava voima tuntuu olevan eksistentiaalisen merkityksen löytäminen maailmassa, missä jokainen on merkityksetön.


Nipotuksesta huolimatta Mosaicia pelaa ihan mielellään. Kuvasto ei yllätä ketään vastakulttuuriin tutustunutta, mutta symbolit ja ikonit ovat tuttuja enemmänkin kirjallisuuden ja elokuvataiteen kuin pelimaailman kautta. Mosaicin suurin synninpäästö on sen interaktiivinen luonne: vaikka ideat eivät ole uusia tai omaleimaisia, Mosaic onnistuu esittelemään ne tavallisesta poikkeavalla kerrontatavalla. Interaktiivisuus on toki varsin rajattua, sillä Mosaic on klassinen kävelysimulaattori: hahmoa ohjataan hiirellä oikeaan suuntaan, ja välillä klikataan kiintopistettä.



On aina omituista huomata oman vanhenemisensa, mutta näin kolmekymppisenä ihmisenä aloin miettiä, olenko liian vanha Mosaicille. Pelin barrikadimainen luonne sopii toki sinällään kenelle tahansa vauvasta vaariin, mutta nykyajan monimutkaisten ongelmien esittäminen näin yksinkertaistetussa muodossa tuntuu ajoittain populistiselta. Krillbite Studio on onnistunut erinomaisesti tunnelmanluonnissa, mutta käsikirjoitusta voisi hioa: satiirina Mosaic kaipaisi vielä hieman viiltävämpää terää, manifestina moniulotteisempaa läpikäyntiä. Nykyisessä muodossaan kokemus on lähempänä viikonlopun lyhyttä turistimatkaa nyky-yhteiskunnan ongelmiin kuin kokonaisvaltaisesti aihetta koluavaa teosta.


Ehkä valitukseni on silti aiheetonta, sillä Mosaic pisti minut ajattelemaan teemojaan useammaksi päiväksi. Kaiken lisäksi peli sai minut palaamaan oman nuoruuteni tärkeisiin teoksiin: yöpöydän lukemattomien kirjojen pinosta löytyy nyt myös Chuck Palahniukin Fight Club, ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen. Jos elää vielä nuoruuden intohimoisia vuosia tai kaipaa vertaistukea oravanpyörässä selviämiseen, muutaman tunnin Mosaicia uskaltaa kyllä suositella. Surrealistinen matka ei vain välttämättä tarjoa vastauksia esittämiinsä ongelmiin.