Ensimmäinen Luigi’s Mansion -peli (Gamecube) on minulle muistoja herättävä peli. Se on peli, jonka pelasin alle kouluikäisen poikani kanssa ohjainta vuorotellen Wiillä monta kertaa läpi - ja ainoa Mario-maailman peli, jonka olen läpäissyt useammin kuin kerran. Kuusi vuotta sitten julkaistu 3DS:n Luigi’s Mansion 2 oli sekin hyvä, mutta pysyviä muistoja siitä ei jäänyt ja näin jälkikäteen tuntuu, että omassa arvostelussani (arvio) olinkin hieman nostalgisen hempeä. Sitä virhettä en tee nyt! Eikä tarvitsekaan, sillä Luigi’s Mansion 3 on valloittava ja lämminhenkisen höpsö seikkailu, joka koukutti minut nappaamaan konsolin kouraani jokaisena luppohetkenä - ja sitten poikani nappasi pelin ja Switchin omaan huoneeseensa.



Luigi kavereineen on kutsuttu kauan kaivatulle lomalle upeaan hotelliin, mutta kuten arvata saattaa, mutkia tulee matkaan. Kyseessä on tietenkin King Boon salajuoni ja kaikki Luigia lukuunottamatta vangitaan perinteisesti tauluihin. Mahtaileva majoituspaikka paljastuu jälleen yhdeksi hämähäkinseittejä ja pimeitä loukkoja viliseväksi kauhutaloksi, mutta onneksi pienen etsinnän jälkeen löytyy kättäpidempää aaveimuri Poltergust G-00:n muodossa. Kun Professori E.Gadd vielä saadaan vapaaksi Luigia avustamaan, voi varsinainen seikkailu alkaa.


Pelimekaniikat ovat suurimmalta osalta tuttua huttua edellisistä osista, vaikka vakuumivehkeessä onkin uusia toimintoja. E.Gadd on nimittäin luonut Luigille vihreästä limasta koostuvan kaksoisolennon Gooigin, joka pystyy puristautumaan ahtaista väleistä ja täten monipuolistaa pulmavalikoimaa pelkästä edestakaisin juoksentelusta ja joka kulman tutkimisesta astetta enemmän pohdintaa vaativiin - varsinkin kun meinasin alkuvaiheessa välillä unohtaa koko Gooigin olemassaolon. Switchin kontrolleista kun jotakuinkin jokainen namiska on käytössä ja välillä sormet meinaavat loppua kesken. Gooigi sallii myös pienen co-op-pelailun, mutta mikäli kaveri on sitä varten sohvalle viereen hommattu, on välissä pitkiä jaksoja peukaloiden pyörittelyä.

Lisäksi Poltergustista löytyy nyt imukuppiköysi, jolla saa tartuttua esineisiin, hajotettua niitä ja tätä myöden normaaliin esineiden imurointiin kolikoiden toivossa tulee vielä lisäulottuvuus. Tutkittavaa ja hutkittavaa on huikea määrä, mikäli jokaisen vastaantulevan huoneen käy perinpohjaisesti läpi - puhumattakaan kaikenlaisista hauskoista ja kompletionisteja kiusaavista piilotetuista bonuksista. Mukana on myös pari muuta uutta ominaisuutta ja isompien haamujen kanssa pitää keksiä, mitä niistä kannattaa käyttää. Peli tosin opastaa melko nopeasti, mikäli aivot ovat erityisen jäässä vaikkapa pitkän työpäivän jäljiltä.


Huoneista, huonekaluista, haamuista ja muista vihulaisista ja vähän joka nurkasta voi kerätä kolikoita, joita sitten voi käyttää E.Gaddin kaupassa. Kolikoiden, seteleiden, jalokivien ja muiden aarteiden haalimisen lisäksi pitää kerätä hissinnappeja, jotta monikerroksisessa hotellissa pääsee ‘uudelle tasolle’. Aluksi tämä pakote ärsytti minua hieman keinotekoisena esteenä, joka aiheutti vain lisää edestakaisin juoksentelua, mutta kokonaisuutena se on kuitenkin hyvä idea - eivätkä tämän hotellin kerrosten sisältöä koske tavallisten kuolevaisten säännöt.



Kaksi asiaa Luigi’s Mansion 3:ssa on minulle kuitenkin yli muiden: animaatiot ja huumori. Lähestulkoon joka ikinen huonekalu, kangas ja muu ympäristön osanen reagoi joko realistisesti, liioitellusti tai jopa yllättävästi, kun Luigi törmäilee tai heiluttelee imuriaan niitä kohti - ja Luigi reagoi takaisin mitä moninaisimmin arkajalkatavoin sekä äännähdyksin. Pelin animointi on kerta kaikkiaan upeaa katseltavaa ja matka on täynnä hienoja pikku hetkiä sekä maisemia. Grafiikat ovat yksityiskohtaisia sekä hiottuja ja niistä näkee, että tätä peliä on työstetty hartaudella, eikä joulumarkkinoille hosuen.


Yllättävyydessä ja reaktioissa on aina myös Nintendon sydämellistä huumoria, eikä se osu pelkästään pelihahmojen nilkkaan, vaan omaakin pilttuuta pökitään. Muun muassa siten, että professoriin pidetään yhteyttä punamustaa näyttöä käyttävällä “Virtual Boolla”; josta proffa ennustaa mahtavaa myyntihittiä. Tietäjät tietävät. Musiikkipuolella on tottakai kaikuja Luigi’s Mansionin tutusta teemasta, joka välittömästi sitä ajatellessa alkaa soida päässäni. Ääniraitakaan ei siis särje pelin tunnelmaa, vaan on taattua Luigi-laatua.


Tätä arvostelua varten läpäisin pelin hieman alle 15 tunnissa, mutta olisin viihtynyt hotellissa kauemminkin. En ole sitä tyyppiä, joka kaivaa peleistä kaikki salaisuudet ja kerää kaikki aarteet ja esineet, mutta myönnän, että sisuksistani löytyy silloin tällöin pieni siivousaddikti, joten kun en jokaisen huoneen jokaista nurkkaa imuroinut, jäi jokin nakuttamaan takaraivoon. Ehkä pitää tehdä uusi reissu kyseiseen lomakohteeseen - tai ainakin kokeilla vielä uudelleen mukana tulevia moninpelitiloja ScareScraperia (hauskaa nelinpelikaaosta) sekä ScreamParkia (ihan ok:ta minipelimetakkaa).