Kun soppaan laitetaan raaka-aineiksi perinteitä kunnioittava point&click -pelityyli, maustetaan sitä synkällä, mutta humoristisella vampyyritarinalla, sekä asetellaan kattaus Tim Burtonin tyylille kumartavalla grafiikalla, syntyy tästä ateria nimeltä A Vampyre Story. Vatsa tästä ei täyttynyt, mutta pelinautintona ihan maukasta pureskeltavaa kuitenkin.



Mona De Lafitte on tuore tapaus vampyyripiireissä, sillä hän ei itsekään sulata olevansa vampyyri. Ainoa asia mitä hän tuntuu tietävän on, että hän oli joskus kuuluisa oopperalaulaja Pariisissa, kunnes hän joutui Draxylvaniaan ilkeän paroni Shrowdyn vangiksi. Shrowdy oli päättänyt maistaa Monasta palasen ja tehdä hänestä itselleen uuden vampyyrivaimon. Asiat saavat kuitenkin käänteen, kun yöjuoksuille lähtenyt Shrowdy saa surmansa Draxylvanian uskonlahkolaisten käsissä. Monalle avautuu tilaisuus vapautua kohti entistä elämää ja Pariisissa häämöttäviä oopperalavoja. Monan vapautumista auttaa hänen olkapäällään viihtyvä rääväsuinen lepakko Froderick, joka tarjoilee avun lisäksi peliin hauskaa dialogia. Tosin näitä Froderickin muutamia hauskoja letkautuksia lukuun ottamatta huumori on melko väkinäistä. Monan esittämä mistään mitään tietämätön vampyyridiiva alkaa pidemmän päälle ärsyttää, ja kun tarinan pääkaksikkoa verrataan vaikka Sam & Maxin vastaavaan, on vampyyritarinan hahmoilla kemioissa vielä paljon tekemistä. Perusasetelmana ihan mielenkiintoinen, mutta dialogeihin olisin kaivannut vielä paljon enemmän potkua.

Ongelmia ratkaistaan hyvin esi-isille kumartavaan tyyliin. On kourallinen huoneita, joista pitää kerätä tai huomata tiettyjä asioita, ja näitä asioita yhdistelemällä hoksaillaan sitten ratkaisuja. Matkan varrella vastaan tulee myös muutama pirteä poikkeus, kuten vipujen vääntelyä oikeisiin asentoihin. Kuitenkin pelin ongelmanratkaisu alkaa toistaa itseään varsin nopeasti. Tietysti ongelmat ovat koko ajan erilaisia, mutta 2000-luvulle tuotuun seikkailupeliin olisi voinut keksiä jotain uutta ja omaa. Esimerkiksi pieni valinnan vapaus tarinan kuljetuksessa olisi nostanut pelikokemusta kummasti. Ongelmien ratkonnassa silmään pistää Monan likinäköisyys. Kun toiselta puolen huonetta löytyy joku kiintoisa asia, pitää ennen sen tajuamista mennä seisomaan nenä kiinni kohteeseen. Pidemmän päälle tämä ominaisuus hidastaa pelin etenemistä rasittavan paljon.



Peliä ohjataan genrelleen tyypillisellä osoita ja klikkaa -tyylillä. Homma toimii hyvin, kunhan vain löytää kaikki oikeat klikkailtavat kohteet. Itse jouduin monesti turvautumaan vinkkinäppäimeen, sillä mielikuvitukseni ei vain riittänyt löytämään ympäristöstä kaikkea tarvittavaa tietoa. Vinkkinäppäimellä on tosin kääntöpuolensa, sillä se helpottaa peliä liikaa näyttämällä kerralla kaikki mahdolliset kohteet ympäristöstä. Pieni vinkkien kohdistaminen sen hetkiseen ongelmaan olisi ollut tarpeen.

Pelin grafiikka ei ole mitään nykypäivän huippua, ja ympäristö on yllättävän staattinen. Näistä huolimatta peli on graafisesti upea. Pelin graafinen asu on hyvin timburtonmainen, niin kuin jo pelin kotelossa useaan otteeseen mainostetaan. Ratkaisu on erikoinen, mutta toimii hyvin. Graafisen lainailun lisäksi myös musiikkipuoli on Burtonin elokuvista tuttua klassista, ja sopii tarinaan ja sen ympäristöön kuin nenä päähän. Ääninäyttelyn osalta homma toimii mainiosti, ja niillä vahvistetaan hyvin hahmojen persoonallisuuksia.

Kokonaisuutena peli jää kuitenkin kalmankalpeaksi. Jos pelin tarkoituksena todella on ravistella seikkailupeligenreä hereille, se kykenee korkeintaan tökkäämään tehottomasti pikkusormella. Peli toimii omassa genressään hyvin, mutta se ei tarjoa siihen mitään uutta. Lisäksi pelin toteutuksesta paistaa läpi sen kiireisyys. Moneen kertaan myöhästynyt tuotos on tuupattu lopulta ulos liian viimeistelemättömänä. Tarinan varrelta löytyy bugi jos toinenkin, tosin ei isoja, mutta kauneusvirheitä kuitenkin. Lisäksi olisin toivonut pelin kanteen ”osa 1” -merkintää, sillä tarina loppuu tämän osan kohdalla rumasti kesken. Pelattavaa on n. 10 tunniksi, ja loppu tulee kankealla ”jatkuu seuraavassa osassa” -tyylillä. Kun pelin uudelleenpeluuarvo on lähellä nollaa, ei auta muuta kuin odotella sitä seuraavaa osaa.


Teksti: Tero Hyttinen