Voi mikä onnettomuus! Kuolemanministeriössä töissä oleva Felix on nimittäin rakastunut elämänministeriössä työskentelevään Bettyyn. Rakkaudesta ja suhteesta ei voisi tulla mitään, sillä neitonen on elämän suuri lähettiläs, kun taas Felix on vain pimeissä varjoissa liikkuva viikatemies. Felix ei kuitenkaan lakkaa uskomasta unelmiinsa, vaan lähtee tekemään työtänsä toivoen, että näkisi ihastuksensa.



Felix The Reaper on pulmapeli, jossa tehtävänä on päästä tasoja suorittamalla eteenpäin. Koska Felix voi liikkua vain varjoissa, on kentissä pakko siirrellä alueella olevia tavaroita varjojen luomista varten. Sen lisäksi muiden viikatemiesten tapaan myös Felix osaa siirtää aurinkoa. Vain näillä keinoilla Felix voi liikkua kentissä ja suorittaa tehtäviä. Jokaisessa kentässä onkin omanlaisensa isompi pulma ratkottavana, johon liittyy muutamia pienempiä tehtäviä. Ratkaisemalla pulmat Felix pääsee toteuttamaan käskynsä, eli huolehtimaan että ihminen kuolee. Kenttien tehtävät ovat itse asiassa melko vaikeita ja haastavia, onneksi ensimmäisellä tasolla pelaajalle opetetaan kaikki tärkeät mekaniikat. Pian peli kuitenkin vaikeutuu ja pulmien suorittamiseen saa kulutettua runsaasti aikaa. Onneksi suorituksessa nopeus ei ole se pääasia, vaikka suoritukset pisteytetään. Omien suoritusten parantaminen onkin mukavaa puuhaa, mikäli tasoja haluaa suorittaa uudestaan esimerkiksi nopeammin ja paremmin.


Löysin pelistä myös toisen ulottuvuuden, jota ei kaikissa teoksissa tule useinkaan nähtyä näin helposti. Felix The Reaperin kehittäjät nimittäin kertovat jo etukäteen, että teoksen tarinan juuret ovat kuolemaan liittyvässä taidehistoriassa. Ah miten ihanaa! Olen aina ollut kiinnostunut peleistä monialaisesti ja entistä enemmän kiinnostukseni pelien taustoihin on noussut, kun aloitin tänä syksynä opinnot kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmassa. Felix The Reaperia tulikin katsottua myös kulttuurihistoriallisena tuotteena, jonka tavoitteena oli tuoda pelaajalle esiin tietoa taidehistorian muodossa. No mitä tämä sitten tarkoittaa kansankielellä? Tasojen väliin on tuotu pieniä tietoiskuja liittyen kuoleman historiaan: mukana on tekstipätkiä ja kuvia, jotka voi halutessaan lukea. Pelimekanismi ei pakota pulmia ratkovaa pelaajaa tutustumaan tuotteeseen taidehistorian näkökulmasta, mutta mahdollistaa sen niille, jotka haluavat syventyä asiaan paremmin.




Tällä kertaa en pelkästään halunnut arvioida pelimekanismia tai pulmatehtävien laatua, vaan haluan katsoa Felix The Reaperia kokonaisuutena myös niin sanotusti opettavaisesta näkökulmasta. Pelin esittelytekstissä tekijät sanovat, että inspiraatiota on saatu esimerkiksi Hämärän rajamailla -sarjasta, Brueghellin ja Boschin maalauksista sekä Hayao Miyazakin animaatioista. Kokonaisuuden tekemiseen ovat osallistuneet tanssijat, muusikot ja historiantutkijat. Tasojen välillä luettavissa olevat artikkelitkin on kirjoittanut historiantutkija Søren Hein Rasmussen, joka on tutkinut laajasti kuolemaan liittyvää taidehistoriaa. Toisaalta Felix The Reaper ei ole suinkaan ensimmäinen tai viimeinen peli, joka tuo historiallisia näkökulmia pelaajalle. Aikojen saatossa tätä ovat tehneet monet erilaiset pelit, muun muassa esimerkiksi sotateemojen suhteen. Tässä tapauksessa asia kuitenkin nousi hieman eri tavalla esille, koska peli itsessään on hyvin tiivis, siinä missä myös kuolema aiheenakin.


Felix The Reaperia voisi perinteisen pulmapelin sijasta luonnehtia kulttuurikokemukseksi. Vaikkakin se sisältää laadukasta pulmanratkontaa, jää se silti ehkä hieman toissijaiseksi ei-pelillisten asioiden rinnalla. Teknisesti kenttien ja tehtävien suorittaminen ei nimittäin edusta huippuluokkaista kenttäsuunnittelua, vaan joskus aikaa menee liikaa pelkästään siihen, että yrittää ymmärtää mihin peli haluaa sinun menevän. Plussaa teos saa ehdottomasti aivan älyttömän hyvästä soundtrackista, joka kannattaa ehdottomasti ostaa vaikka itselleen. Biisien ostaminen onnistuu esimerkiksi Steamin ja GOG.comin kautta.