Dystopia on tällä hetkellä kova juttu, enkä tarkoita nyt vain oikean maailmamme lähitulevaisuuden tunnelmia. Useat pelinkehittäjät ja muut viihdemaakarit ovat ammentaneet inspiraatiota synkistä tulevaisuuksista, joissa asiat ovat vielä huonommin kuin meidän maailmassamme.


Eräs tuoreimmista yrittäjistä on Rain of Reflections, joka on audiovisuaalisen tyylinsä pohjalta sukua Blade Runnerille, pelilliseltä sisällöltään taas naksutteluseikkailuille, logiikkapuzzleille ja ... XCOMille?!

Kyllä. Ei todellakaan se ihan tavallisin yhdistelmä, ja valitettavasti ei myöskään se ihan kaikkein toimivin.



Rain of Reflections sijoittuu tulevaisuuden kyberpunk-helvettiin, jossa kaiken paremmin tietävä totalitäärinen hallitus päättää puolestamme kaiken. Ihmisillä – ainakin niillä hyvätuloisilla – riittää rahaa ja viihdettä, mutta kulisseissa syrjäytyneet elelevät raunioissa ja uneksivat paremmasta tulevaisuudesta.


Siinä sivussa ihmiskunta on kuolemassa, sillä jostain kumman syystä lapsia ei vain enää synny ainakaan luonnollisin keinoin. Kovin Children of Men -henkistä, siis. Tarinamme alkaessa tieteilijä Wilona on lyöttäynyt yhteen tuntemattomien hämärähemmojen kanssa tarkoituksenaan pelastaa se viimeinen luonnollisesti syntynyt tyttölapsi hallituksen oudosta koelaboratoriosta ja näin yrittää turvata ihmiskunnalle edes jonkinlaista tulevaisuutta.

Rain of Reflectionsin tarina tulee käsittämään lopulta kolme erillistä, erikseen julkaistavaa lukua. Niinpä ensimmäisessä on vahva pohjustuksen tunnelma. Pelin alkaessa sen enempää pelaaja kuin tämän ohjastama päähenkilökään eivät tiedä juonesta paljon yllä olevaa tiivistelmää enempää. Tämä on ihan ymmärrettävää, mutta toisaalta sen trilogian ensimmäisen osan pitäisi herättää pelaajan mielenkiinto ja alustaa tulevaa sen verran tehokkaasti, että sitä haluaisi kokea ne myöhemmätkin osat.


Tässä tapauksessa tarina jätti minut kylmäksi, tai oikeammin kaipaamaan lisää kaikilla tavoilla. Maailma on kiehtova ja tuntuu monisäikeiseltä paikalta, ja tarinan aikana törmätään sitä monipuolisesti esitteleviin hahmoihin. Tässä tiimi siis on onnistunut oikein hyvin: Rain of Reflectionsin universumi on ihanteellinen paikka synkälle tieteistarinalle. Tarinaa vain on nyt liian vähän. Ensimmäisen episodin läpäisemiseen ei kulu kuin pari tuntia, ja se ei ole kovin paljon aikaa tarinalle, joka sijoittuu kuitenkin täysin vieraaseen maailmaan, joka on täynnä outoja konsepteja, tahoja ja taustatarinan säikeitä.



Rain of Reflectionsin pelattavuus on todellakin yhdistelmä kolmea paperilla kovin irralliselta kuulostavaa pelitilaa. Näistä ensimmäinen on se hyvin kepeä naksutteluseikkailu. Pelisuunnittelu on lähempänä Telltalen ”interaktiivisia tarinoita” kuin perinteistä seikkailua, sillä ne vähäiset puzzlet ovat hyvin kevyitä. Pikemminkin naksutteluosiot ovat vain tilaisuus katsella komeita maisemia, saada vähän informaatiota maailmasta ja keskustella vastaantulijoiden kanssa joko tarinaa edistääkseen, tai saadakseen taas vähän lisää taustatarinaa.


Vähän väliä on aika hakkeroida milloin mitäkin: Wilonaa pidättävien poliisien salatut radiopuhelimet, asunnon etälukittu ovi tai vain paikallisen kylähullun varastettu poliisikypärä kaipaavat avaajaansa, ja se tapahtuu kolmella yksinkertaisella puzzletyypillä. Palomuureja murretaan pyörittelemällä ruudulla näkyviä Tetris-palikoiden nippuja vastaamaan taustalle piirrettyä varjoa, äänilaitteita murretaan ruudukosta koostuvassa labyrintissä, jossa pitää osata suunnata oikeaan ruutuun pingailemalla äänisignaalin suuntaa. Viimeinen hakkerointipeli taas on kuin vuoropohjainen Marble Madness: navigoi kuula kuppiin vuoropohjaisesti, mutta oikeiden fysiikoiden avulla. Hakkeroitavan systeemin turvajärjestelmät seuraavat alati kiihtyvällä vauhdilla perässä, joten pallolla pitäisi suhata vauhdikkaasti, mutta mitä enemmän vauhtia pallolle antaa, sitä nihkeämmin se kääntyy. Älä aja kaarteesta ulos!

Hakkerointiminipelit ovat ihan viihdyttäviä sen ensimmäiset pari kertaa, mutta kun niitä tulee vastaan jatkuvalla syötöllä, homma alkaa maistumaan puulta. On myös todettava, että niillä on hyvin vähän mitään yhtäläisyyttä minkäänlaisen oikean hakkeroinnin kanssa. En toki odottanutkaan mitään assembler-näkymää ja konekielen puukottamista, mutta nyt fiilis on kovin sellainen, että joku on luntannut ”101 helppoa Unity-puzzlepeliä” -kirjasta pari lukua ja sitten kutsunut niitä hakkerointiminipeleiksi.



Se pelin kolmas osa-alue onkin sitten se kaikkein kekseliäin. Pintapuolisesti se muistuttaa XCOM-pelien vuoropohjaista taistelua. Pelaajan tiimi ja viholliset liikkuvat kukin vuorollaan ruudukoissa, suojautuvat joko vyötärön korkuisten tai koko kehoa suojaavien piilopaikkojen taakse ja käyttelevät erikoiskykyjään. Kaikilla on joka vuorolle kaksi toimintapistettä, joilla voi liikkua, ammuskella tai vaikka keskustella tiimikavereiden tai vihollisten kanssa.


Todella erikoisena ideana Rain of Reflectionsin taistelusysteemin selkärankana on motivaatio. Taistelun tarkoituksena ei ole niinkään tappaa toista, vaan nakertaa tämän motivaatiota niin paljon, että edessä on lipettiin lähtö. Taistelukentän tilanteet vaikuttavat dramaattisesti motivaatioon: jos joku on suojassa vihollistulelta, motivaatio kasvaa. Jos suoja ammutaan naaman edestä pois, motivaatio laskee. Suojautumattomat osaavat automaattisesti väistää kohti tulevia luoteja, kunhan motivaatiota riittää: jos mieliala on liian alhaalla ja lyijy lentää kohti, edessä on hengenlähtö.

Motivaatiota ja psykologiaa voi yrittää käyttää edukseen muillakin tavoilla. Kaikki voivat taistelun aikana puhua joko tiimikavereilleen tai vihollisille, yrittäen joko tsempata tai ahdistaa näitä. Todella mainiona oivalluksena usein ennen taistelua käydyt keskustelut tai muuten vain opitut tiedonjyväset voivat auttaa. Sen tarkemmin kontekstia spoilaamatta eräässä kohtauksessa taistellaan hallituksen kokeissa järkensä menettänyttä uskonnollista fanaatikkoa vastaan. Edeltävässä keskustelussa on voinut saada ongittua tietoonsa fanaatikkoa kokeille altistaneen tohtorin nimen, ja taistelun aikana voi sitten huutaa tälle olevansa muuten sitten sen tohtorin tytär. Tuloksena on tietenkin raivostuminen, joka voi johtaa kohtalokkaisiin virheisiin.


Taistelu toimii mainiosti, on selvästi Rain of Reflectionsin hauskinta osa-aluetta ja erityisesti sen ja pelin normaalin seikkailumeiningin väliin rakennetut synergian sillat ovat jotain, mitä XCOM-kopioissa ei usein nähdä. Hauska taistelu, kiinnostava maailma ja tarinan vihjeet tulevasta nostavatkin varovasti odotuksiani trilogian myöhempien osien suhteen.

Veikkaan, että Rain of Reflections tulee olemaan niitä episodipelejä, jotka on parempi pelata kun kaikki osat ovat ulkona. Potentiaalia on suuresti, mutta parin tunnin palasissa koettuna Rain of Reflections tuntuu liian pieneltä suupalalta.