Jokainen pelialaa uudistanut suurteos on synnyttänyt karmivan kasan klooneja. 90-luvulla kaikkia ensimmäisen persoonan ammuskeluita kutsuttiin Doom-klooneiksi, Call of Duty: Modern Warfare vakiinnutti modernit raideräiskinnät ja Minecraft esitteli pikseligrafiikkaisia selviytymispelejä koko kansalle. Tällä kertaa ei ikävä kyllä arvostella samanlaista suunnannäyttäjää, vaan perässä tallaajaa: Bandai Namco Entertainmentin uusi toimintapeli Code Vein ei ole pelimaailman seuraava superhitti, vaan animevuorattu kopio From Softwaren klassikko Dark Soulsista.



Pelin kutsumista kopioksi on aina vähän epäilyttävää: harva peli on todellisuudessa toisensa klooni, vaikka mekaniikat tai tyyli olisivat näennäisesti identtisiä. Playstation 4:lle, Xbox Onelle ja PC:lle julkaistu Code Vein on kuitenkin niitä pelejä, joiden kohdalla täytyy kaivella mikroskoopit esille, jos haluaa etsiä eroavaisuuksia: animemainen Code Vein on toki visuaalisesti täysi vastakohta harmaan ankealle Dark Soulsille, mutta käytännössä pelin jokainen mekaniikka on lainattu kahdeksan vuoden takaiselta hitiltä.


Näin suoria hiilikopioita on aina vaikea lähteä arvioimaan. Pitäisikö pisteitä tiputtaa heti kättelyssä? Tulisiko lopputulosta tutkailla omana juttunaan vai lähinnä verrata alkuperäiseen? Onko kopioinnilla oikeastaan mitään väliä, jos kaikki peligenret ovat aina sisältäneet vakiintuneita mekaniikkoja? Vaikka Code Vein ehkä ansaitsisikin täysin itsenäisen arvostelun, vertailulta on todellisuudessa mahdotonta välttyä.



Pelien yhtäläisyyksiä ei tarvitse kauaa etsiä. Nosta käsi ylös, kun alkaa kuulostaa tutulta: Code Veinin sankari on ikuisesti kuoleva ja uudelleensyntyvä soturi, joka samoaa pitkin tuhoutunutta maailmaa. Amnesiasta kärsivän sankarin täytyykin kulkea tässä mystisessä maailmassa, kukistaen sitä riivaavat, massiiviset pomohirviöt.


Päivänselvistä yhteyksistä huolimatta pelien välillä on myös eroavaisuuksia. Ympäristöjen ja tavaroiden sijaan Code Veinin tarina kerrotaan perinteisellä tavalla: animehahmot horisevat puolituntisia esitelmiä tapahtumien taustoista, peraten saippuaoopperamaisia juonenkäänteitä parhaansa mukaan. Parasiitteja, luonnonmullistuksia, teinitytöille tehtyjä ihmiskokeita ja muita animekliseitä yhdistelevä sekamelska ajaa asiansa, mutta kirjallisuuden Nobel jää saamatta.

Tuttuun animetapaan mukana on outouksia: tarinan epäkuolleita sankareita esimerkiksi kutsutaan revenanteiksi, mutta karhupainijoiden sijaan kyseeessä onkin vain uusi nimitys vampyyreille. Hahmoluokat taas on uudelleennimetty verikoodeiksi ja kyvyt lahjoiksi. Onko missään tässä mitään järkeä? No ei, mutta animeilla on aina ollut tapana keksiä pyörä uudelleen ja nimetä se sitten liikeratavispiläksi.


Järkeä ei onneksi liikaa tarvita, Code Veinissä seikkaileminen on nimittäin esikuvaansa armeliaampaa. Maailman tutkimiseen liittyvät mekaniikat ovat kyllä tuttuja: ympäristöihin on ripoteltu nuotioi… eikun siis hohtavia kukkasia, joiden äärellä voi levätä, teleportata ja koota varusteita kuntoon. Levähtämistä kannattaa kuitenkin aina miettiä, sillä tämä herättää myös alueen viholliset eloon. Sokkelomaiset kentät taas tuntuvat aina sekavan laajoilta, kunnes löytää tikapuut tai oven, joka avaa oikoreitin takaisin vanhalle alueelle. Eli kaikin puolin tuttua tavaraa. Dark Souls -kaava toki toimii yhä. Parhaimpina hetkinä kämmenet hikoavat niin, ettei ohjain meinaa käsissä pysyä, kun on tyhjentänyt käytäväkaupalla hirviöitä eikä uutta levähdyspistettä silti ole näkyvillä – kunnes kulman takaa alkaa näkyä tuttua, vaaleansinistä hehkua..!

Maailma sentään on hyvin erilainen. Jonkinlaiseen vaihtoehtouniversumiin sijoittuva Code Vein on sekoitus romahtaneiden pilvenpiirtäjien täyttämää post-apokalyptista erämaata sekä unenomaisia fantasiarakennelmia. Tyylittely ja asioiden sekoittelu menee kuitenkin auttamattomasti yli: Code Vein yhdistelee kaikkea venäläistyylisistä karvahatuista goottilaisiin katedraaleihin, teinipoppiin, myrkkypilviä hönkiviin ihmisperhosiin ja kerrostalon kokoisiin susiin. Minkäänlaista pidättäytyväisyyttä ei löydy. Jokainen naishahmokin on pukeutunut joko pitsialusvaatteisiin, nahkabikineihin tai ihan vain satunnaisiin kangassuikaleisiin. Kuinkas muutenkaan.



Tässä vaiheessa tuntuu jo kuolleen konin kuritukselta sanoa, että kolmannen persoonan taistelu kulkee Dark Soulsin jalanjäljissä. Vastustajat ovat yleisesti ottaen hitaita mutta tappavia, ja taistelut keskittyvät oikeaoppisiin ajoituksiin sekä vastaiskuihin. Dark Soulsin pahamaineista vaikeustasoa on sentään helpotettu, joten ärräpäitä ei lentele aivan jokaisen rivivihollisen edessä. Taistelun tyylin ja visuaalisen tyylin välillä on silti outo dissonanssi: animemainen Code Vein näyttää arcademaiselta hack ‘n’ slashilta jonka hahmot viilettävät vauhdikkaasti ympäriinsä, mutta todellisuudessa pelistä löytyy verrattaen hidas ja jopa jäykähkö taistelusysteemi. En tiedä voiko tätä suoranaisesti laskea miinukseksi, mutta hidas taistelu istui paljon paremmin Dark Soulsin visuaalisesti realistisempaan maailmaan. Iskut ja mekaniikat ovat silti samoja: hahmo väistelee, blokkaa ja iskee useammalla eri tavalla sekä aseella.


Toiminta siis toimii valituksista huolimatta, ja hyvin toimiikin. Kuten pelin kaikki osa-alueet, Code Veinin toiminta on ehkä hieman tasapaksumpaa kuin pelin esikuvassa, mutta “huonompi kopio Dark Soulsista” tarkoittaa silti vähintään mukiinmenevää noin 99% ajasta. Itse rakastuin massiivisiin miekkoihin, henkilöauton kokoisiin moukareihin ja peitsien peittämiin piilukoihin koko sydämelläni. Henkilökohtaiselle taitotasolleni Dark Soulsin anteeksiantamaton taistelu oli aikoinaan hieman liikaa, joten Code Veinin armeliaampi ote oli juuri sitä mitä kaipasin; pystyn silti samanaikaisesti näkemään, että jotakin on menetetty matkan varrella. Lepsumpi eteneminen ei palkitse samalla nautinnolla, mitä Dark Soulsin hikijumppa tarjosi.

Pelimaailman tavoin vihollisten design on mielikuvituksellista, mutta aivan liian sekavaa. Paperilla Code Veinin vastusten pitäisi olla verenpuutteen hulluuteen ajamia vampyyreja, mutta todellisuudessa vastaan vyörytetyt monsterit ovat ties mitä demonikoiria, viisimetrisiä elefanttiklyyvareita ja limakasoja. Monimuotoisuus on toki nähtävissä myös omassa hahmossa: en ole varma milloin olen viimeksi pelannut yhtä monimuotoisesti muokattavaa hahmoa! On kyseessä sitten pupilleihin osuvan auringonvalon muoto (!), kuudesti päivitetyn, uniikin sirpin muuttaminen elementaalivariantiksi (!!) tai 27. hahmoluokan vapaavalintaisten kykyjen oppiminen (!!!), Code Vein tekee selväksi, että Code Veiniä voi pelata juuri sellaisella sankarilla kuin haluaa.


Modattavaa ja muokattavaa on aivan järjetön määrä. Pelkästään hiustyyliä valkatessa voi kuluttaa yhden iltapäivän, eikä valinnanvapaus vähene hahmonrakennuksen taulukkolaskentapuolella. Code Veinin hahmosysteemissä on yli 30 erilaista hahmoluokkaa, aina perinteisestä Fighter-taistelijasta hyökkäystaikoja sekä kaukotaistelua yhdistelevään Ribcageen tai massiivisista haarniskoista hyötyvään Atlakseen. Jokaisella hahmoluokalla on omat aktiiviset ja passiiviset taitonsa sekä painorajoitus, mikä ohjaa pelaajaa sopiville varusteille. Vapaavalintaiset taidot, aseet ja haarniskat eivät tietenkään riitä, sillä hahmolleen saa myös erilaisia boosteja sekä varustevyön kapineita ja puteleita varten. Eikä tässä vielä kaikki! Iso osa Code Veinin viehätyksestä on nimittäin varusteiden päivittämisessä ja muokkaamisessa, joten perusteellisempi pelaaja pääsee koluamaan maailmaa modaustavaroiden perässä. Lopulta käsissä on järjetön määrä ties mitä painoluokkia, asetyyppejä, väistönopeuksia, elinpisteitä, tulielementaalin vastustuskykyjä ja lyöntivoimia. Huh huh.


Parasta tässä kaikessa vieläpä on, että valinnoilla tuntuu olevan oikeasti väliä. Pomoviholliset kaatuvat sekunneissa, kunhan tajuaa vaihtaa oikeaan hahmoluokkaan, ja inhasti iholle hyökkivät hirviöt menettävät hampaansa uudella panssarilla. Eteenpäin pääsee aina puhtaalla voimallakin, kunhan jaksaa hakata päätään seinään. Code Vein on kuitenkin suunniteltu juuri nokkelalle pelaajalle, joka vaihtaa hahmoluokkaansa ja varusteita useammin kuin sukkiaan.



Yhteenvetona voisi sanoa, että Code Veinissä on kamalasti kaikkea. Jo pelkän hahmonrakennuksen ympärillä ehtii kuluttamaan yhden keskivertopelin verran aikaa, eikä itse kampanjakaan ole aivan hetkessä läpi. Suurin osa sisällöstä on selkeää lainausta genrensä kuninkaalta, mutta määrän lisäksi pelistä löytyy myös laatua. Ei Code Veiniä voi kutsua koko kansan suosikiksi, mutta lajityypin fanit saavat animevampyyreista mukavan välipalan – jos ei muuten, niin seuraavaa From Softwaren peliä odotellessa.


Töhö juoni ja kuumehouretta muistuttava maailma aiheuttavat lähinnä huokauksia, mutta jännittävä seikkaileminen, selkäytimiin iskevä toiminta sekä uskomattoman monipuolinen hahmonluonti pelastavat paljon. Jos hahmon muokkailu ja varusteiden päivittäminen on juttusi, Code Veiniin hukkaa helposti montakymmentä tuntia. Älä vain ihmettele jatkuvia déjà vun tunteita.