Muistan katselleeni varhaisteininä SubTv:ltä Neon Genesis Evangelion -animaatiosarjaa. Mechamähinöiden brutaali kuvasto painui mielen kiemuroihin, ja jo tuolloin halusin päästä ohjastamaan omaa taistelutukirankaa. Tästä syystä onkin ihme miten epämielenkiintoinen peli Daemon x Machina on, vaikka se tekee lapsuuden unelmasta - ainakin paperilla - totta.



Lähtökohtaisesti DxM kuulostaa huikealta konseptilta. Pelaaja pääsee suunnittelemaan pilotin, jonka saappaissa hypätään mechan kyytiin taistelemaan maailmanlopun jälkeisissä kuvastoissa villiintynyttä tekoälyä vastaan. Omaa taistelubottia saa kustomoida jokaista yksityiskohtaa myöten, ja valtavia vihollisia vastaan käytyjen turpakäräjien näyttämönä toimivat laajat ympäristöt. Mikä tällä reseptillä edes voisi mennä vikaan?


Aloitetaan siitä, että peli ei ole yksinkertaisesti hauska pelata. Tiivistettynä voidaan sanoa, että jokainen pelin piirre on laimea kuin vedellä sekoitettu kuppi rasvatonta maitoa. Mechan raskaasta aseistuksesta puuttuu tarvittava tunne voimasta, ja pelin jokainen pyssy on verrattavissa sarjatulella toimiviin hernepyssyihin. Puolestaan pelin avoimet ympäristöt ovat tyhjiä ja mielikuvituksettomia.


Peliä riivaa perspektiivin puute. Mitta-asteikolla liikutaan alati makrotasolla, minkä takia mechat eivät missään vaiheessa pääse tuntumaan eeppisiltä tai mahtipontisilta. Tästä syystä robotit tuntuvat pikkuruisilta, mikä puolestaan syö tuhokoneiden uskottavuutta. Suureellisista lähtökohdista huolimatta pelin sisältö ei yksinkertaisesti pysty lunastamaan sen itselleen asettamia toiveita



Puolestaan taisteleminen on yhtä mielenkiintoista, kuin pyykkien viikkaaminen. Valtavan vastustajan ilmestyessä pistetään liipaisin pohjaan ja ryntäillään pois vakavimpien lyöntien tieltä. Kolmiulotteisessa tilassa liikkuminen ja liihottelu on sinänsä viihdyttävä ajatus, mutta lentämisen sijaan vallitsee tunne jäykästä leijumisesta ympäriinsä.


Pelastusta ei edes löydy Deamon x Machinan keskinkertaisesta kerronnasta. Pelin jokainen hahmo on yhden ominaisuuden pahvikuva, eikä edes maailman taustakertomus ole juuri millään tavalla mielenkiintoinen. Suurin osa juonen kuljetuksesta tapahtuu suhteellisen kiusallisen ääninäyttelyn ja viestiketjujen välityksellä. Näin pahoja anime-trooppeja en muuten ole nähnyt pitkään aikaan.


Pelin suurin plussa on ehdottomasti mechojen tuunaaminen. Oman tukirangan muokkaaminen on selkeästi suunniteltu genren suurimmille ystäville, ja robotin voi tietenkin asetella erilaisiin poseerauksiin tuunailun puitteissa. Näin mechafiilistelystä saa kaiken tarpeellisen irti.

Mainittakoon, että pelin takakannen teksti “MAN VS MACHINE IN HEAVY METAL MAYHEM” kuvastaa loistavasti teoksen taustamusiikkeja. Jatkuva rokin räime tuntuu aluksi hauskalta idealta, mutta jatkuva sähkökepin jauhanta kaiken taustalla - esimerkiksi omaa mechaa tuunatessa - saa pelaajan nopeasti laskemaan volyymit lounaaseen.