Silloin tällöin tulee vastaan pelejä, jotka yrittävät vastata elämää suurempiin kysymyksiin; hitaasti muotoaan etsivä, filosofinen teos voi kysyä onko jumalaa olemassa tai mistä me oikein tulemme. Ancestors: The Humankind Odyssey vastaa näistä jälkimmäiseen antamalla pelaajalle mahdollisuuden kokea ihmisevoluution ensihetket, aina ulosteitaan viidakossa heittelevästä kädellisestä ulosteitaan savannilla heittelevään kädelliseen.



Ancestors: The Humankind Odysseylla on käsissään astetta isompi homma: markkinointipuheiden perusteella Ancestors haluaa esitellä pelaajille niinkin pienen asian kuin koko ihmiskunnan syntytarinan. Ancestors on Assassin’s Creedin luojaksi tituuleeratun Patrice Désiletsin uusin teos, joka on miehen ikioman Panache Digital Games -indiestudion käsialaa. Indiepelin leima on tässä tapauksessa täysin ansaittua: lennokasta ja lähes filosofista ideaa on lähestytty ihastuttavan kokeilevalla asenteella, mutta indiepeleille totuttuun tapaan toteutus laahaa perässä.


Ancestorsin ideana on siis pistää pelaaja kirjaimellisesti oman ancestorinsa, eli esi-isänsä karvasaappaisiin. Kyseessä ei ole edes minkään lähes homo sapiens sapiensmaisen neandertalilaisen ohjaamisesta, vaan nimenomaan siitä alkuaikojen apinasta, joka ensimmäisenä tajusi hakata kivenmurikalla kookospähkinää. Huolimatta siitä että kyseessä on peli, lähestymistapa on yllättävän realistinen: evolutionäärinen kehitys seuraa edes jotakuinkin tosimaailman tieteellistä arviota, eikä pelaajalle tarjota monoliitin hiplailun kaltaista oikopolkua. Ancestorsin kutsuminen opetuspeliksi menee ehkä turhan pitkälle, mutta ihmiskunnan ensimmäisten työkalujen keksiminen muistuttaa silti enemmän David Attenboroughin dokumenttia kuin Call of Dutya.


Opetuspeli tai ei, Ancestors luokitellaan virallisesti avoimen maailman selviytymispeliksi ja muiden selviytymispelien tavoin Ancestors rankaisee ankarasti. Monilukuiset vastukset, hidas eteneminen ja toistoon pohjautuva pelisykli eivät tee pelistä yhtään helpommin lähestyttävää. Tavallisista selviytymispeleistä poiketen Ancestorsissa ei sentään tule loppuruutua heti, vaikka ihmisapina päätyisikin hippopotamuksen hampaisiin: pelin pointtina ei ole ohjata yhtä Mitokondrio-Eevaa vaan kokonaista apinalaumaa, mikä kehittyy yhtenäisenä joukkona. Loppu voi silti saapua ennenaikaisesti, kunhan ryssii useamman kerran putkeen. Jos onnistuu esimerkiksi tapattamaan kaikki hedelmälliset naaraat, ihmiskunnan taru päättyy siihen.



Tähän mennessä kaikki kuulostaakin hyvältä - tai vähintään mielenkiintoiselta - mutta ongelmat alkavat kirjaimellisesti ensihetkestä: Assassin’s Creediä pelanneet saattavat muistaa, että huppupäisten salamurhaajien ensiseikkailu oli ohjattavuudeltaan karmea sekamelska, eikä Désilets ole käyttänyt viimeistä vuosikymmentä ainakaan kontrollien hiomiseen. Ancestorsissa onkin kenties eriskummalliset ohjaustavat, mitä kuluneen vuosikymmenen aikana on sattunut vastaan.


Otetaan esimerkiksi niinkin perustavanlaatuinen asia kuin maailman tutkiminen: massiivinen osa Ancestorsista pyörii ympäristöjen tutkimisen ja eri aistien ympärillä. Hajuaistilla löytää ympäristöstä haisteltavia ja maisteltavia kasveja, kuuntelemalla taas spottaa uusia elukoita jättipythoneista kissahirviöihin. Keskivertopelissä erilaiset röntgenkatseet toimivat yleensä nappia painamalla, mutta Ancestorsissa hahmon täytyy ensin pysähtyä täysin paikoilleen, avata yhdellä napilla älynlahjat ja käynnistää toisella napilla tietyn aistin käyttäminen; vasta tämän jälkeen ympäristö “näkyy” aistin kautta, jolloin kiintopisteitä voi tutkia pitämällä nappia pohjassa useamman sekunnin ajan. Jos pelaaja sattuu liikahtamaan edes millin sadasosan koko tänä aikana, ruljanssi täytyy aloittaa alusta. Seuraavaksi kuvittele tekeväsi tätä esihistoriallisten petojen täyttämässä viidakossa. Ilman apinoiden kehittämistä käytännössä kaikki toiminnat vaativat täyttä pysähtymistä; kädestä ei saa tiputettua edes palmunlehtiä vauhdista, ei vaikka perässä ryntäisi vauhkoontunut villisika.

Maailman hidas ja epäintuitiivinen tutkiminen voisi olla ymmärrettävää, jos kyseessä ei olisi pelin päämekaniikka. Alkeellisen apinalauman kehittäminen työkaluja käyttäviksi kädellisiksi tapahtuu kuitenkin juuri tutkimisen ja kokeilemisen kautta. Onneksi tutkimisen toinen osapuoli, eli materiaalien ja tavaroiden yhdistely on toteutettu intuitiivisesti: kun pelin alkupuolella löytää ensimmäistä kertaa kivenmurikan ja kookospähkinän, liskoaivot aktivoituvat ja pelaaja haluaa intuitiivisesti mätkiä kookosta palasiksi. Samanlaisia, ihmisen refleksejä ja luontaisia ensireaktioita hyödyntäviä tilanteita löytyy monesti matkan varrelta: on kyseessä sitten laumassa kulkeminen, villieläinten välttely tai työkalujen rakentaminen, Ancestors ohjaa pelaajaa hienovaraisesti “keksimään” ihmiskunnan tärkeimmät oivallukset.


Hauskoista hetkistä huolimatta pelin rytmitys on pahasti hukassa. Peliajasta aivan liian suuri osuus vietetään samankaltaisten pusikoiden, luolien ja savannien keskellä tutkimassa, eivätkä vaihtoehdot ole juuri parempia: tutkimisen lisäksi pelistä löytyy lehvistöissä kiipeilyä sekä hyvin alkukantaista taistelua. Molemmista paistaa ilkeästi indiepelin budjetti. Kiipeileminen on ajoittain hyvinkin näyttävää, mutta puissa kulkeminen sekä näköalan peittävästä lehvistöstä toiseen hyppiminen on parhaimmillaankin kankeaa ja pahimmillaan täyttä tuurikauppaa. Taisteleminen taas on väistöjen ja iskujen ajoittamiseen pohjustuva minipeli, joka toistaa itseään ensimmäisen pelitunnin jälkeen.



Kankeat kulkemiset ja turruttavat tutkimiset palvelevat kaikki Ancestorsin perimmäistä ideaa, evoluutiota. Uusien työkalujen kehittäminen, kasvien mutustaminen ja vihollisten voittaminen kehittävät ihmistä seuraavalle askeleelle: uuden kasvin lisääminen ruokavalioon tekee apinoista kaikkiruokaisempia, hellävaroen rakennettu työkalu taas vahvistaa aivosynapseja. Mitä enemmän lauman kanssa sosialisoi, sitä paremmin kommunikointi onnistuu tulevaisuudessa. Kun esi-isät ovat oppineet tarpeeksi, pääsee hyppäämään seuraavalle etapille evoluutiossa.


Evoluutio on hauska idea, mutta hidas kehittyminen muuttuu hyvin nopeasti hyvin raskaaksi: niin kauan kuin etenemistä tapahtuu, kaikki toimii, mutta auta armias jos kuolo korjaa koko lauman. Viidakon lakeihin ei lukeudu armoa, joten game overia seuraa tyly palautus suoraan aloitusruutuun. Jo pelkkä sukupolvissa eteneminen poistaa osan opituista taidoista, mutta nämä taidot sentään oppii takaisin minuuteissa; game overin iskiessä tuntikausia - ja vuosituhansia - opitut taidot nollaantuvat kokonaan.

Tuntuu hassulta kritisoida peliä game overista näin monisanaisesti, mutta Ancestorsin kaltaisessa, taide- tai opetuspeliksi kuvailtavassa kokeilussa kaiken aloittaminen uudelleen tuntuu turhan rankaisevalta. Ancestorsin pelaaminen ei ole suoranaisesti hauskaa vaan ennemminkin kokeellisella tavalla mielenkiintoista, ja tämäntyyppisessä kokemuksessa täysin tarpeeton toisto kalvaa entistäkin enemmän.


Mielenkiintoisten taidepelien tavoin olin valmis antamaan Ancestorsille paljon anteeksi jo ihan vain sen takia, että montrealilaisen pikkutiimin historiikki ihmiskunnan synnystä on ajatuksena mielenkiintoinen. Toispuoleinen toteutus rampauttaa kuitenkin peli-ilon pahasti, eivätkä köykäiset pelimekaniikat kannattele kiinnostusta kuin muutaman tunnin ajan. Pelimekaniikkojen oppiminen on niin kankeaa, että vastaukset etsii mieluummin Googlesta, mutta vastaukset saatuaan pelaamisesta katoaa pointti.

Vaikka pisteet tekevät selväksi että Ancestors on lähinnä mielenkiintoinen kuriositeetti, nostan silti hattua Désiletsille ja hänen tiimilleen. Ancestors on tyystin omanlaisensa pelikokemus ja sellaisenaan kokeilemisen arvoinen; lopputulos on vain turhan hiomaton ja monotoninen klassikoksi.

Ancestors: The Humankind Odyssey on myynnissä Epic Games Storessa vuoden yksinoikeussopimuksella, jonka jälkeen peli on saatavilla tietokoneille myös Steamin kautta. Xbox One - ja Playstation 4 -versiot julkaistaan näillä näkymin joulukuussa.