Suhteeni shoot’em’up-peleihin on mutkikas. Ensimmäinen peli, jota pelasin tosissani päiväkausia oli Gradius (tarkemmin ottaen MSX:n Nemesis) ja siitä lähtien avaruusräiskintää on tullut hankittua ja pelattua enemmän tai vähemmän. Syvät Dreamcast-sympatiani toivat hyllyyni yhä enemmän shmuppeja ja samalla bullet hell -termikin kävi tutuksi. Pidän myös nopeita reaktioita vaativista peleistä sekä japanilaispeleille tyypillisestä massiivisesta ylilyömisestä, mutta myönnettävä on, etteivät taitoni kovin pitkälle nykyshmupeissa riitä. Pawarumi osoitti tämän oletuksen jälleen todeksi.


Pawarumi vie Radiant Silvergunista ja Ikarugasta inspiroituneen värienvaihtelu-mekaniikan aivan uudelle, sormet ja aivot koetukselle asettavalle kivi-paperi-sakset-dynamiitti-tasolle. Mytologialtaan ja graafiselta ilmeeltään peli sijoittuu futuristiseen atsteekkikulttuuriin ja sen symboleihin perustuvat myös pelaajan aseet: sininen kondoorikotka on laser, vihreä käärme sarjatuliase ja punainen jaguaari ohjukset. Vihollisilla on samoja värejä (jumalentiteettejä) ja aseiden vaikutus riippuu siitä, ampuuko tietyllä aseella saman vai eriväristä vihulaista - ja kaikilla komboilla on sekä hyötyjä että haittoja. Mitään monista muista shmupeista tuttuja ruudun täyttäviä jättiturbolisäaseita ei tässä pelissä nähdä.


Tutoriaalista ja ruudulla näkyvästä ohjeistuksesta huolimatta tämän mekaniikan oppiminen - tai ainakin täysimittainen hyödyntäminen - aiheutti meikäläiselle suurta tuskaa ja tukalissa tilanteissa mentiin taktiikalla “rämpytystä ja tuuria”. Ja tiedättekö mitä? Pelaajalla on vain Y-K-S-I elämä. Tämä tasapainottaa toki asemekaniikkaa, jossa oikeanvärisillä osumilla myös terveyspisteet nousevat. Vaikka hammasta piti purra jopa helpoimmalla vaikeustasolla, kyllä siitä koukku lopulta syntyi. Shmupeissa on pohjimmiltaan kyse itsensä haastamisesta, siitä, että taitojen kasvaessa ja lihamuistin kehittyessä pääsee vielä sen yhden vihollisen eteenpäin, vaikka kuinka potuttaisi aloittaa taas alusta. Ja sitten sitä saattaakin olla valmis seuraavaan vaikeustasoon. Pieni kutina jäi.


Sitä kutinaa rajoitti tosin asia, joka on yksi lempiärsytyksistäni monissa peleissä: uudelleen yrittäminen oli liian hankalaa. Koukku iskeytyy selkärankaan tosissaan ainoastaan, jos uusi kierros onnistuu ilman, että aivot naksahtavat pois adrenaliinia sykkivästä tarkkaavaisuus-zonesta ja tässä peli epäonnistuu. Kovin paljon sisältöäkään Pawarumista ei löydy, mutta toteutus on kaikin puolin riittävän hiottua ja jossain määrin omaperäistäkin audiovisuaalisesti. Ääniraita tehorokkaa metallimausteisella rytinällä.


Trinity-mekaniikka tuo räiskinnän ja räimeen keskelle hieman puzzlemaistakin strategiointia, joka vaatii nopeita liikkeitä sekä sormilta että aivoilta. Asettamalla kaiken yllämainitun vaakakuppeihin olisin antanut pelille 3,5 tähteä, mutta vanha kunnon hinta-laatu-suhde napautti kirsikan kakun päälle: peli maksaa vain 15 euroa. Bam!