Wolfenstein-sarja on modernin pelaamisen iloisimpia tarinoita. Harva olisi uskonut, että ruotsalainen MachineGames pystyisi ottamaan FPS-pelit genrenä aloittaneen peliveteraanin, ja modernisoimaan sen yhdeksi pelimaailman parhaista räiskintäpelisarjoista.


Eräs suurimpia syitä tälle menestykselle on ollut hieman yllättäen pelien tarina. BJ Blazkowiczin sota natseja vastaan on vienyt miehen vieraille planeetoille sekä näyttelemään Hitlerin propagandaelokuvassa, ja nämä ovat vielä niitä kesympiä käänteitä todella lennokkaassa, pulp-henkisessä tarinassa.

Tarina on pääosassa myös Wolfenstein Youngbloodissa, jossa päärooliin asettuvat BJ:n sijaan tämän kaksoistyttäret. Tämä ei tahtia hillitse.



Pienoisena yllätyksenä Wolfenstein Youngblood hyppää ajassa noin 20 vuotta eteenpäin Wolfenstein New Colossuksen tapahtumista. Yhdysvallat on vapautettu natsien vallasta, ja BJ on vetäytynyt Anya-vaimonsa kanssa kasvattamaan kaksoistyttäriä jonnekin preerian syövereihin. Koviksi sotureiksi kasvatetut kaksoset pääsevät pääosaan, kun isä yllättäen häviää jälkiä jättämättä. Edes FBI ei pysty miestä jäljittämään, mutta huhut kertovat, että hänestä on viimeksi kuultu Pariisissa. Niinpä neuvokkaat nuoret naiset yhdessä teknologiaguru-kaverinsa kanssa pöllivät helikopterin ja lentävät natsien vallassa olevaan Ranskaan etsimään BJ:tä.


Pariisin vastarintaliikkeellä ei ole sen enempää tietoa isän käänteistä, mutta idea kylläkin. Pariisiin on pystytetty kolme supertietokonetta, jotka hakkeroimalla kaksoset voisivat päästä kiinni natsien salaisiin viesteihin ja näin selvittää, missä isää pidetään vankina. Se, että supertietokoneet sijaitsevat valtavissa linnoitetuissa torneissa, ei tahtia hidasta.

Tarina siis jatkaa yhtä lennokkaasti kuin tähänkin saakka. Tunnelma on toki hieman muuttunut, sillä nyt ollaan 80-luvulla, eli saksalaisen elektrobiitin, VHS-nauhureiden, neon-värien ja järkyttävien kampausten maailmassa. Youngbloodin kehittänyt ranskalainen Arkane Studios on MachineGamesin hengessä täyttänyt pelimaailman hauskoilla yksityiskohdilla, lennokkailla hahmoilla ja runsailla salaisuuksilla.


Kaksoset itse ovat pelihahmoina viihdyttäviä ja hellyyttävän hölmöllä tavalla hauskoja. Tehtävien aikana kuullut dialogit, latausruutujen pienet animaatiot hississä järjestetyistä tanssikilpailuista tai vaikka mekanismi, jossa siskolle peukkua (tai paholaisen sarvia) näyttämällä palautetaan panssareita ja kestopisteitä sopivat menoon mainiosti. Tunnelma on kuin katselisi natseja vilisevää versiota Arkajaloista.

Kaksoset tuovat mukanaan myös uuden pelillisen elementin: Youngblood on co-op-peli. Puhtaasti ja sataprosenttisesti. Toisen siskon saappaita täyttää joko perustason tekoäly, joku kaveri, tai satunnaisesti etsitty peliseura. Kussakin on ongelmansa, ja ihmisten kanssa pelattaessa ongelmat tuntuvat liittyvän siihen pelin toiseen uuteen ideaan, kokemustasoihin.



Wolfenstein Youngblood on avoimen maailman räiskintäpeli. Kaiken keskipisteenä toimii Pariisin katakombeihin rakennettu vastarintaliikkeen tukikohta, josta siskot voivat matkustaa metrolla yhteen kolmesta pelialueesta. Alueet ovat kohtalaisen kokoisia, mutta silti rajattuja. Niihin kaikkiin voi palata linnakkeiden rynnäköinnin ohella tekemään sivutehtäviä, sekä grindaamaan kokemuspisteitä.


Youngbloodissa kun todellakin on nyt kokemustasot. Siskokset keräävät kokemuspisteitä ja niiden avulla kokemustasoja murhaamalla natseja, keräämällä kerättäviä esineitä, sekä suorittamalla tehtäviä. Tason kilahtaessa plakkariin saa kykypisteen, jolla voi avata ”+25 pistettä maksimipanssareihin”-tason kykyjä.

Myös natseilla on tasonsa. Pelissä on vain kourallinen erilaisia vihollisia, mutta jostain pitäisi silti repiä haastetta pelaajalle tämän parantaessa hahmoaan tasaista vauhtia, joten myös natsit keräävät kokemuspisteitä. Ykköstason Neosoldat on paljon kepeämpi vastus kuin 15. tason Neosoldat III. Mikään muu ei muutu kuin matematiikka: jos yrittää lähteä vaikka kymppitason soturina ryttyilemään 15. tason natsille, henki lähtee vain muutaman osuman jälkeen.


Mekanismi on kohtalaisen penseä, koska se tuntuu hyvin keinotekoiselta. Eri alueiden natseilla tuntuu olevan se lähtötasonsa, joten jos pelaaja yrittää mennä avoimissa kentissä väärälle alueelle liian matalilla tasoilla, vastaan tulee aivan turhan kovia vastuksia. Toisaalta kun kokemustasot nousevat yli tämän lähtötason, natsit levelöityvät pelaajan mukana, joten ”helpoille” alueille palaamalla ei pääse lanaamaan kumoon natseja kymmenittäin.
Natsit muuttuvat pelin edetessä myös jatkuvasti raskaammin panssaroiduiksi, joten Wolfenstein-pelien perusongelma on yhä läsnä: vihollisiin saa upottaa useamman lippaallisen ammuksia, mikä ei tunnu kivalta. Panssareita on kahta eri tyyppiä, ja pelin mukaan erilaiset aseet tehoavat eri panssarityyppeihin paremmin tai huonommin. Käytännössä mikä tahansa panssari muuttaa vihollisen kuin vihollisen todelliseksi luotisiepoksi, ellei sitten kaiva esiin hyvin vähillä ammuksilla varustettuja erikoisaseita.

Ongelmaa on yritetty kompensoida antamalla raskaimmille natsihirmuille heikkoja kohtia. Kun vastaan tulee kävelevän tankin tehoinen Zerstörer, olisi hyvä idea kiertää sen selän taakse ja ammuskella sitä bensasäiliöihin ja virtalähteeseen. Tekoälyn kanssa pelatessa tämä ei vain toimi, sillä tekoäly ei osaa vetää vihollisten huomiota itseensä, koukkailla selustaan tai tehdä mitään muutakaan kuin seistä pelaajan vieressä ammuskelemassa. Kaverin kanssa pelattuna nämä kovemmat viholliset ovat hauskoja ja jännittäviä kohtauksia, mutta yksin koettuna vain puhdasta turhautumista.


En ole sinänsä tästä yllättynyt, sillä Wolfenstein-pelien ongelmana on aina ollut, ettei räiskintä ole kovin hauskaa. Viholliset kestävät liikaa osumia, pelaaja liian vähän, ja täten ”väärin” pelaamalla pääsee katselemaan latausruutua tiheästi. Youngblood heittää mukaan mahdollisuuden herättää kuoleman partaalla pyörivän kaverin henkiin, mikä kieltämättä useissa tilanteissa helpottaa. Tästä huolimatta Wolfenstein ei räiskintäpelinä toimi vieläkään yhtä hyvin kuin voisi toivoa.



Wolfenstein Youngblood ei ole kovin pitkä peli. Tiukasti tarinatehtävästä toiseen juoksemalla pelin pääsee läpi noin kuudessa tunnissa, mikä on 30 euron hintaiselta sivuprojektilta ihan hyvä kesto. Tämän ohella sisältöä kyllä on enemmänkin, sillä Pariisin katakombeista saa päivittäin vaihtuvia haastetehtäviä (”tapa 30 natsia konepistoolilla”, ”tuhoa kuusi vesipostia”), pieniä sivutehtäviä ja paljon muuta. Rehellisesti sanoen en kuitenkaan niitä jaksanut kamalasti tehdä, koska sivutehtävät ovat kaikki ”kävele huoneeseen ja paina nappia” -tasoa.


Mekanismeja riittää enemmänkin. Aseita voi kustomoida asentelemalla niihin parempia osia tai erilaisia ulkoasuja. Perustason parannuksiin vaadittavat pisteet löytää helposti vain pelaamalla, mutta jos haluaa kovempia parannusosia tai eksoottisia ulkoasuja, on aika suunnata mikromaksukauppaan ja heittää pari kymppiä ylimääräistä Bethesdan suuntaan. PC-pelureiden ei myöskään kannata kuvitella hankkivansa massia CheatEnginellä, sillä Bethesda korjasi tämän mahdollisuuden jo pelin ensimmäisessä päivityksessä. Prioriteetit kohdallaan!

Mutta jälleen, rehellisesti sanoen en tuntenut missään vaiheessa tarvetta avata aseisiin niitä parempia parannusosia, koska niiden teho tuntui kohtalaisen pieneltä. En onneksi myöskään kärsi niin pahoista henkilökohtaisista ongelmista että tuntisin tarvetta maksaa kympin hahmon skinistä pelissä, jossa en ikinä edes näe hahmostani kuin kädet kyynärpäistä alaspäin.


Mitä sitten lopulta jää käteen? Ristiriitaiset fiilikset, sanoisin. Jos Youngbloodia pelaa yksin, peli ei toimi suunnattoman hyvin. Tekoälyn tiimikaveri ei osaa mitään vähänkään vaativampaa, eikä se tietenkään myöskään ole kovin viihdyttävää peliseuraa.

On paljon hauskempi naureskella kaverin kanssa hölmöille vitseille ja viittauksille, mutta kaverin kanssa pelaaminenkaan ei ole täysin ongelmatonta. Tuntuu nimittäin siltä, että hahmojen progressio on pelaajakohtaista. Jos olen itse pelannut kaksoseni 15. tasolle ja peliini hyppää mukaan kaveri, joka vasta aloittaa peliä, hän aloittaa ensimmäiseltä tasolta. Netistä on kiirinyt myös tietoja muista ongelmista: uudelleen katseltavista välianimaatioista ja muista pienistä erikoisuuksista.

Kaverin kanssa pelattuna Wolfenstein kuitenkin enimmäkseen jättää hyvän maun suuhun. Kahdestaan pelattuna kovemmatkin natsit kaatuvat, ja tarinan hölmöt käänteet jaksavat helposti viihdyttää kuuden tunnin ajan. Sivuhuomiona mainittakoon, että pelin Deluxe-version mukana saa niin sanotun ”buddy keyn”, jolla pelin demoversion omistava kaveri voi co-opata sen läpi täysimittaisesti ilman mitään ostoksia. Jos kaveripiiristä siis löytyy toinen natsimurhaa himoitseva pelikaveri, tämä on selvästi paras tapa hankkia ja pelata Youngblood.

Jos taas peliseuraa ei ole tarjolla... odottaisin ehkä alennusmyyntejä.