Takana ovat ne ajat, jolloin pelikonsoleilla ei isommin strategiapelejä nähty. Kehitystä edistää hieman se, että myös pc-puolella strategiapelien kontrollit ovat yksinkertaistuneet melko tavalla, joten näppistä asteen simppelimpi peliohjainkin soveltuu perinteisempien actionpelien ohessa sujuvasti myös taktisempaan sotajoukkojen ohjastamiseen. PC:lle ja Xbox 360:lle ilmestynyt Battlestations: Midway on sikäli melko harvinaislaatuinen tekele, että se yhdistää varsin saumattomasti sekä strategian, että vauhdikkaan toiminnan samoihin kuoriin. Jotta tekeminen ei kävisi heti alkuunsa tylsäksi, pelaaja päästetään ohjastamaan niin ilmavoimia, sukellusveneitä kuin taistelulaivastoakin. Ja kunhan toiminta on alkuun saatettu, myös niitä kaikkia samaan aikaan.



Toiminta ja strategia on yhdistetty kohtuullisen tasavertaiseksi kaksikoksi. Oman puolen tekoäly kyllä pitää puolensa kohtuullisesti puolustuksen osalta, mutta annas olla, kun vihollislaivasto pitäisi lähettää merenpohjaan. Siinä vaiheessa käytännössä ainoa vaihtoehto on, että pelaaja itse astuu näennäisen turvallisesta karttanäkymästään hävittäjäkoneen ohjaksiin. Hieman tehtävästä riippuen kartta- ja toimintatilan välillä on käytännössä pakko surffata varsin tiuhaa tahtia, sillä vaikka komentaja ottaisikin väliaikaisesti pilotin paikan, ei komentajaa itseään tuuraa tällä välin kukaan. Siksipä onkin hyvä, että pelisysteemi on varsin yksinkertainen, sillä useampikymmenpäisen lauman komentaminen taistelun tiimellyksessä saattaisi nyrjäyttää peruspelaajan aivoparan, mikäli touhu olisi vähänkään kinkkisempää. Pelin fysiikkamoottorilla ei juuri ole realismin kanssa mitään tekemistä. Näinpä kontrolleiden opetteluun ei isommin aikaa tarvitse tuhlata. Lentokoneita ei juuri sakkaamaan saa, eikä laivojen ohjastamiseen tarvita juuri muuta kuin ruori. Taistelussa saatuja vaurioita sentään täytyy hieman pitää silmällä, ohjaamalla korjausmiehistöä oikeisiin paikkoihin.

Äkkiseltään Battlestations: Midway kuulostaa melko monimutkaiselta. Kuultuani pelistä ensimmäisen kerran mieleeni tulikin parin vuoden takainen, lähinnä pilkuntarkkojen simulaattorien ystävien suosima Dangerous Waters, jossa niin ikään sai ohjastaa sotakalustoa meren pohjasta aina yläilmoihin saakka. Kyseisen julkaisun varsinainen pelillinen hauskuus ja viihdyttävyys olikin ruopattava Mariaanien haudasta saakka. Toisin sanoen sunnuntaipelaajalle sillä ei ollut käytännössä mitään annettavaa. Battlestations: Midwayn kanssa Dangerous Watersilla ei muuta yhteistä olekaan kuin idea, ja sekin melko etäisesti, sillä ensin mainittu keskittyy enemmän massojen viihdyttämiseen, kuin kovimpien simulaattorifanien aivonystyröiden kiusaamiseen.

Eipä siltikään voi sanoa, että Battlestations olisi mikään läpihuutopeli, jonka oppii viidessä minuutissa. Pelin kontrollit sisäistää kyllä verrattaen nopeasti, kiitos pitkän ja kattavan opetusjakson, mutta niiden tehokas käyttö vaatii useamman illan harjoittelua. Pelin runko on loppujen lopuksi sopivan yksinkertainen konsolistin makuun, mutta kiitos loistavan tehtäväsuunnittelun, sotiminen on riittävän kiinnostavaa, ja vaatii salamannopean tulituskäden lisäksi kosolti strategista silmää. On toisaalta pieni sääli, ettei pelissä voi käytännössä päättää, harrastaako enemmän kartan kanssa nysväystä vai suoraa toimintaa. Omasta mielestäni toimintaosuus oli kuitenkin toteutukseltaan hitusen liian kevyttä hupia ollakseen pitkäaikaista kivaa. Strategiapuoli tuntuu enemmän pelin vahvuudelta, mikä nostaa päätään pelin kuluessa, kunhan vain jaksaa mättää tehtäviä riittävän pitkään, jolloin taistelut kasvavat isompiin mittoihin ja yksiköiden syöksemistä tantereelle täytyy miettiä jo ihan tosissaan.



Pelin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan Tyynellemerelle, jossa Japani ja Amerikka ottivat yhteen pahemman kerran. Kuten arvata saattaa, pelin välivideot ovat enemmän kuin pullollaan jenkkiläistä patriotismia. Japanilaiset kuvataan lähinnä kylminä ja etäisinä, outoa kieltä mongertavina sotahulluina vihollisina. Kaipa tarkoituksena on luoda autenttista sotatunnelmaa jenkkisotilaan silmistä kuvattuna, mutta pidemmän päälle moinen tekopyhistely saattaa alkaa myös ärsyttää.

Moninpelissä molemmat puolet ovat sentään tasavertaisia niin poliittisesti kuin voimasuhteiltaankin. Eri kansakuntien sotakalustot ovat silti mukavan erilaisia. Moninpelinä Battlestations: Midway kuulostaa ainakin paperilla ihan mielenkiintoiselta. Maksimissaan kuudentoista pelaajan voimin sotiminen voisi olla todella hienoa, jos vain jostakin löytäisi niin paljon yhteen hiileen puhaltavia taistelukavereita. Tuiki tuntemattomien kanssa peli hajoaa hyvin helposti päättömäksi räimeeksi, jossa kenelläkään ei ole kivaa. Käytännössä parin-kolmen tutun kaverin kanssa moninpeli on parhaimmillaan.

Graafisesti Battlestations: Midway on verrattaen keskinkertaista, mutta syynkin ymmärtää kyllä, kunhan malttaa odottaa myöhempiä tehtäviä, joissa ilma- ja meritilat ovat kalustoa mustanaan. Taistelussa pärjääminen vaikuttaa paikoitellen suorastaan epätoivoiselta, kun omia käskytettäviä on vähintäänkin kiitettävä määrä, mutta vihollisia vielä vähän sitäkin enemmän. Vaikka tehtävät ovatkin varsin hyvin suunniteltuja, hieman vähemmälle viilaukselle tuntuu jääneen äänien balanssin säätäminen. Tehtävänanto jää monesti äänekkään taustamusiikin ja ääniefektien pauhun jalkoihin, mikä hankaloittaa kummasti tehtävien suorittamista. Onneksi tasapainon voi sentään säätää itselleen sopivaksi. Taustamusiikki ei geneerisellä olemuksellaan suurta mielenkiintoa herätä, mutta eipä toisaalta häiritsekään.



Battlestations: Midwaytä vaivaa yksi vakavanlainen ongelma. Pelin koukkuaspekti on nimittäin kohtuullisen alhainen. Pelaaminen on kyllä Ihan Kivaa (tm) silloin harvoin kun pelin ääreen sattuu eksymään, mutta varsin helposti sen kuitenkin unohtaa pelihyllyyn pölyttymään. Peliin on väen väkisin yritetty vääntää jonkinmoista juonta päähenkilö Henry Walkerin ympärille, ilmeisesti luomaan pelikokemukselle jonkinlaista syvyyttä. Loppujen lopuksi pelin yleisfiilis on kuitenkin melko kylmä, eikä yksiköiden menetys suuremmin riipaise sydänlihaa - ei virtuaalisota yhtä miestä kaipaa... Osa hahmoista sentään täytyy tehtävien läpipääsemiseksi pyrkiä pitämään hengissäkin. Yksi pelin arvoa laskevista miinuksista on myös pelin lyhyys - hieman reilun kymmenen tehtävän kampanja ei nimittäin montaa ehtoota kestä.

Koska pelin julkaisusta on jo ehtinyt kulua tovi jos toinenkin, löytyy sitä monesta paikasta jo varsin kohtuulliseen hintaan, mikä toki alentaa ostamiskynnystä. Jos konsolipelaajan strategiasormea tuntuu syyhyttävän, eikä toisaalta räiskintäpelien suuntaan ole tavannut syljeskellä, eivät rahat suoraan kaivoon uppoa, mikäli Battlestations: Midwayn Xbox 360-versio kauppakassin pohjalle päätyisikin. Omaan makuuni pelikokemus on kuitenkin sen verran köykäinen, että tuskin tulen suuremmin iltojani sen parissa viettämään. Suosittelenkin latailemaan Xbox Live Marketplacelta pelin demoversion ja toteamaan omat mieltymyksensä sen pohjalta.