Elokuvamaailmassa on jo vuosikymmenet mainostettu sitä, miten uutuusleffan taustalta löytyy samoja taustavoimia kuin jonkin entisen hitin. Pelien puolella samaa on harrastanut ainakin Hideo Kojima, mutta myös Judgmentin ennakkomarkkinoinnissa tehtiin harvinaisen selväksi, että sen on tehnyt sama studio kuin Yakuza-pelit. Ei tosin sikäli, että asiasta olisi pienintäkään epäselvyyttä, kunhan pelin käynnistää.


Jos siis Kazuma Kiryun tarinan päättyminen (toistaiseksi) Yakuza 6:ssa kävi harmittamaan ja olisit vielä halunnut haahuilla kuvitteellisen Kamurochon kaupunginosan kaduilla, ei hätää, sillä Judgment tarjoaa lisää samaa tavaraa - paikoin jopa niinkin samankaltaista, että on vaikea muistaa, kumpaa peliä tässä nyt oikein pelasi.



Takayuki Yagami on nuori ja kovassa nosteessa oleva puolustusasianajaja, jonka ura kuitenkin katkeaa siihen, että hän tulee vapauttaneeksi murhaajan (tai näin meille kerrotaan). Hylättyään juristin hommat Yagami siirtyy pyörittämään entisen yakuza-gangsterin kanssa omaa etsivätoimistoa, jonka tärkeimpiä tehtäviä on kaivella esiin todisteita entiselle työnantajalle. Miten tämä auttaa häntä unohtamaan menneet on sinällään aiheellinen kysymys, mutta ainakin se mahdollistaa paljon suoremman toiminnan kuin puku päällä pönöttäminen. Uutta Phoenix Wrightia odottava saakin pettyä, sillä tarjolla ei ole mitään oikeussaliproseduuritematiikkaa: tässä pelissä juostaan paikasta toiseen, vedetään pahiksia pataan, katsotaan välinäytöksiä ja vapaa-ajalla touhutaan ties mitä ylimääräistä ja perijapanilaista. Siis aivan kuin Yakuzassakin.


Judgment käyttää uudemmista Yakuzoista tuttua Dragon Engine -pelimoottoria, kuten tietysti olettaa saattoikin. Varsinaisen pelin tekninen toimivuus ainakaan PS4 Prolla ei jätä moitteelle sijaa. Hämmästyttävää oli kuitenkin, että kun jonkin aikaa pelattuani pääsin kokeilemaan toimistosta löytyvää flipperiä, sen käynnistäminen sulki pääpelin ja käynnisti Unitylla tehdyn lisäkkeen. Myös klassiset kolikkopelit, joita on taas mukana aimo läjä, ladataan erikseen, sillä arvosteluversiossa ainakin Space Harrier sai koko pääpelin kaatumaan käynnistymisensä yhteydessä. Tämä ongelma lienee nyttemmin korjattu.



Aivan yksi yhteen toiminta ei sentään jatku entisellään, sillä painotus salapoliisityöhön on tuonut mukanaan muutamia uudenlaisia alipelejä. Välillä on tarpeen varjostaa epäiltyjä pitkin katuja, toisinaan taas etsitään johtolankoja tietyltä alueelta. Jälkimmäiseen on upotettu lisämausteena myös erittäin koukuttava kulkukissojen metsästäminen. Ja koska ollaan nykyajassa, käytettävissä on myös drooni, jolla voi paitsi lennellä tekemässä tutkimuksia, myös kaahata kilpaa pitkin Tokion katuja. Viritysosia voi joko ostaa tai tehtailla itse löytämistään osasista.


Muutoksista huolimatta kyse on kuitenkin Yakuzan jatkosta siinä määrin, että jos aiemmista osista piti, pitää tästäkin – ja päinvastoin. Pelikokemus koostuu yhtäältä vapaasta palloilusta kohtuullisen pienen alueen sisällä ja toisaalta tarinan tiukasta seuraamisesta. Studion tapa kertoa tarinaa taas vaihtelee edelleen traagisesta koomiseen jopa saman minuutin sisällä, ja jos tästä ei pääse yli, nauttiminen pelistä voi olla vaikeaa. Samalla itselleni juuri tämä perimmäinen omituisuus on se, mikä näiden pelien pariin vetää. On virkistävän mahdotonta arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.



Salapoliisin pelaamiseen liitetään useimmiten jonkinlaista aivotyöskentelyä, ja sitä tarjoaa toki myös Judgment – mutta vain pieninä annoksina. Hiiviskelyn ja hotspottien etsinnän lisäksi tarjolla on repliikkien valintaa ja muita pieniä päättelytehtäviä, mutta ei (onneksi) mitään L.A. Noiren kaltaista hermoraastetta. Tärkeimmät käännekohdat tarjoillaan pelaajalle ihan itsestään, eikä useimpien tehtävien suorittamisessa ole oikeasti kovinkaan kiire, vaikka sellaista mielikuvaa luodaankin. Vaikeus syntyy lähinnä taisteluista, mutta Normal-vaikeusasteella nekään eivät ole liian hankalia. Itse asiassa suosittelen valitsemaan jyrkemmän tason heti kättelyssä, jos tappelupelit ovat suosikkejasi.


On siis turha kuvitella saavansa pelistä tukea käsitykselleen siitä, että on jokin erityinen mestarietsivä. Pikemminkin kyse on dekkariteemaisesta fiilistelystä tiukasti juonta seuraten. Ratkaisulle on perustelunsa, mutta jäin ehkä kaipaamaan hieman enemmän tunnetta siitä, että juuri minä saavutin nyt jotain juonen kannalta oleellista. Kääntöpuolena on toki se, että en myöskään jumittunut johonkin hölmöön pähkinään tuntikausiksi.



Sega on selvästi innostunut Yakuzan lännessä saavuttamasta suosiosta, kun myös Judgment lokalisoitiin meitä varten näinkin ripeästi. Ja mikäpä on lokalisoidessa, sillä tämäntyyppisen saippuaooppera-toimintapeli-hybridin ystäville tämä on (taas kerran) nannaa. Taisin itse kuitenkin todeta jo edellisessä arvostelussa, että suurempikin määrä vaihtelua teeman suhteen kelpaisi: tarinan sijoittamisen aina samaan paikkaan kun voi ymmärtää joko uskollisuutena perinteille tai sitten samojen assettien kierrättämisenä yhä uudelleen.


Hyvänä puolena päähenkilön vaihtamisessa voi toki nähdä myös sen, että jos Kazuma hahmona tökki tai aiemmat sarjan pelit menivät ohi, Judgment tarjoaa tuoreen liittymiskohdan tämän tradition peleihin ilman pohdintoja siitä, mistä osasta pitäisi aloittaa. Jos kaipaat uudenlaista pelikokemusta ja pääset yli tietyistä omalaatuisista konventioista sekä japanilaisittain ylidramatisoiduista hahmoista, huonomminkin voit rahasi sijoittaa.