Konamin klassinen Castlevania: Symphony of the Night on PlayStation-sukupolven, ja yleisesti koko pelimaailman, rakastetuimpia ja arvostetuimpia pelejä. Koji Igarashin maineeseen syössyt peli lanseerasi samalla koko metroidvania-käsitteen, ja se on kurantti ja viihdyttävä teos vielä nykyään, yli 20 vuotta myöhemmin.


Suunnilleen koko tämä 20 vuoden ajan pelille on myös toivottu jatkoa, tosin turhaan. Igarashi itse tekaisi tiimeineen Game Boy -konsoleille saman henkisiä – ja myös oikein hyviä – metroidvanioita, mutta Symphony of the Night 2 antaa odottaa itseään.

Mutta ei anna enää, sillä Bloodstained: Ritual of the Night on Symphony of the Night 2, mitä nyt sarjanumerot on viilattu pois ja päälle on heitetty uusi maalikerros.



Bloodstained keräsi rahoituksensa Kickstarter-kampanjan avulla, ja kuten Kickstarter-peleille usein on käynyt, myös Bloodstained näytti arveluttavalta huolestuttavan pitkään. Viivästykset ja lykkäykset seurasivat toisiaan, eikä pelistä julkaistu videokaan oikein vakuuttanut, tukijoille jaetuista betoista puhumattakaan. Grafiikat olivat rujot, tuntuma ei ollut ollenkaan samanlainen kuin niissä hyvissä Castlevanioissa ja vielä muutamia kuukausia sitten näytti siltä, että Bloodstained oli suuntaamassa roskikseen Mighty No. 9:n ja muiden ”mitä jos rakastettu peli, mutta eri nimellä?” -projektien seuraksi.


Sitten tapahtui kuitenkin jotain hämmästyttävää: sormien korviin tunkemisen sijaan Igarashi otti pelaajien huolet ja palautteen tosissaan, ja tiimi iski kehitysvaihteen ylikierroksille. Muutaman kuukauden aikana onkin tehty sankaritekoja, sillä kun Bloodstained ilmestyi, hämmästys oli suuri: tämähän on hyvä peli. Suorastaan erinomainen!

Bloodstained ei missään vaiheessa peitellyt tavoitteitaan tai juuriaan, vaan koko Igarashin kampanjan tarkoituksena oli tehdä uusi Castlevania-peli, Igarashin tyylillä ja mieltymyksillä. Tässä on myös onnistuttu. Uskollisuus alkuperäisille on viety niin pitkälle, että projektiin on palkattu Symphony of the Nightin säveltäjä, Igarashin kanssa pelejä tehneitä graafikoita ja taiteilijoita ja niin edelleen.


Bloodstained kertoo tarinan synkästä maailmasta, jossa demoneiden ja hirviöiden täyttämä linna aiheuttaa pahennusta jossain Itä-Euroopan syrjäseuduilla. Linnaa romuttamaan lähetetään Miriam, maailman toiseksi viimeinen shardbinder – alkemistien kehittämä soturi, joka pystyy imemään kehoonsa demoneiden pudottamia ja niiden voimat sisältäviä kristalleita.

Ihan rehellisesti sanoen paljon enempää Bloodstainedin tarinasta ei kannata edes sanoa, koska se ei ole ihmeellinen. Se kuljettaa peliä paikasta toiseen ja heittelee vastaan avuliaita ja vihamielisiä pyhiä sotureita, uskonnollisia fanaatikkoja ja pimeyden kätyreitä. Se riittää, sillä Bloodstainedin pääpaino on pelattavuudella.



Jos Igarashin aiemmat Castlevania-pelit, erityisesti Symphony of the Night ja Aria of Sorrow ovat tuttuja, sanon vain näin: Bloodstained on kuin niiden upea, kaunis ja täysin mielipuolinen jälkeläinen. Mene ja osta. Mutta avarretaan silti hieman niiden hyväksi, joilta nämä klassikkopelit ovat jääneet huomioitta.


Bloodstained on niin sanottu metroidvania-peli, eli kaksiulotteinen tasohyppelyn ja toimintaroolipelin yhdistelmä. Suuri pelimaailma koostuu eri teemojen ympärille kyhätyistä pienemmistä alueista – vankiluola, linnan viemärit, kirjasto, jättimäisen kellopelimekanismin sisukset – jotka taas koostuvat itsenäisistä huoneista. Huoneet ovat täynnä vihollisia, ansoja ja muita vaaroja, sekä myös paljon mystisiä haasteita. Miten ihmeessä minun muka pitäisi avata tuo ovi, jonka avausvipu on sen toisella puolella? Miten muka pääsen kulkemaan aukosta, joka on useita kertoja hahmoni hyppykykyä korkeammalla?

Vastaus näihin kysymyksiin on kaksiosainen: ensinnäkin tutkimalla linnaa enemmän, löytämällä uusia oikoreittejä, kätkettyjä salaisuuksia ja uusia pelialueita. Usein tie näiden pariin taas aukeaa keräämällä uusia ominaisuuksia.


Bloodstainedin tapauksessa tämä jälkimmäinen hoituu demoneiden sieluilla. Miltei jokainen – ellei kirjaimellisesti jokainen – pelin vihollinen voi pudottaa kuollessaan kristallin, jonka Miriam imaisee sisuksiinsa ja saa näin demonin voimat. Kristallit on jaettu useaan erilaiseen kategoriaan. Jotkut tarjoavat passiivisia bonuksia, kutsuvat avuksi tekoälyn apureita, antavat pelaajan ampua erilaisia ammuksia ja niin edelleen. Pääsääntöisesti kunkin kategorian kristalleita voi olla käytössä yksi kerrallaan, mutta jos sattuu keräämään esimerkiksi saman kristallin tuplakappaleen, kristalli muuttuu tehokkaammaksi.

Ne suuret ja tärkeät kristallit, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin tai avaavat uusia reittejä, on sidottu pomotaisteluihin ja tarinan kohtauksiin, mutta kaikki muu on satunnaista. Hirviöt voivat pudottaa kristallien ohella myös erilaisia varusteita, craftausaineksia ja ties mitä muuta. Eivät tosin kovin suurella prosentilla, joten välillä saa grindata.


Pelattavuudeltaan Bloodstained tuntuu prikulleen samalta kuin esimerkiksi Symphony of the Night, ja varmasti tarkoituksella. Dead Cellsin kaltaisia pelejä pelanneet voivat järkyttyä siitä, miten painokkaat ja määrätietoiset pelin kontrollit ovat, mutta tämä on tarkoituksellista. Kopioinnissa on onnistuttu niin hyvin, että kaikki keksimäni Symphony of the Night -niksit toimivat edelleen.

Jos esikuvana olevat pelit ovat tuttuja, osannee arvostaa sitäkin, miten hämmentävän hyvältä se tuntuu kun huomaa, että jos hypystä laskeutuessaan lyö vihollista miltei maahan osuessaan, voi maasta lyödä tätä saman tien uudelleen, paljon nopeammin kuin paikallaan seistessään. Jos taas ei, edessä on paljon hauskoja hetkiä näitä kätkettyjä pieniä niksejä opetellessaan.



Symphony of the Nightin tavoin myös Bloodstained on tavallaan hulluuden leikkikenttä. Peli sisältää hämmentävät määrät erilaisia aseita, varusteita, loitsuja, kristalleita, buffeja antavia ruokia ja ties mitä muuta. Kyse on osittain siitä, että pelaajalle annetaan vaihtoehtoja. Itse en tykännyt keihäiden pelityylistä lainkaan, mutta miekat ja kahden käden aseet ovat minun mieleeni. Joku toinen voi ajatella päinvastaista, ja nyt voimme molemmat olla iloisia.


Esineitä ja niiden joskus turhaltakin vaikuttavia ominaisuuksia yhdistelemällä voi saada aikaan joskus aivan naurettavan rikkinäisiä yhdistelmiä, joiden avulla pomotkin kellistyvät muutamassa sekunnissa. Tämäkin on tarkoituksenmukaista: Igarashin suunnittelufilosofiassa pelin rajojen rikkomista haluavat pelaajat voivat aivan vapaasti tehdä niin. Mitä se on keneltäkään pois?

Tämä filosofia tekee Bloodstainedin pelaamisesta riemukasta. Olo ei ole sellainen kuin noudattaisi yhtä niistä muutamasta toimivasta pelitavasta, vaan nokkela ja utelias pelaaja voi jatkuvasti löytää uusia tapoja pelata, uusia ihmeellisiä aseita ja uusia vaihtoehtoja. Juuri tämä kikkailu – sekä toki erinomaisen toimiva metroidvania-meno – pitivät minun mielenkiintoni liimattuna peliin, kunnes lopputekstit pyörivät siinä 15. pelitunnin kohdalla. Toki en saanut tehtyä aivan kaikkea, joten pelattavaa jäi vielä myöhemmillekin pelikerroille.



Tuntuu hieman ironiselta sanoa näin Bloodstainedin lukuisat lykkäykset ja myöhästymiset mielessä, mutta Bloodstained olisi ehkä kaivannut vielä hieman lisää aikaa hautomossa. Niin hyvä ja kiehtova kuin se onkin, se tuntuu myös välillä hieman raa’alta. Ei kypsältä. Ei valmiilta.


Varsinkin taidetiimiltä tuntuu suorastaan aika loppuneen, koska jotkin pelialueet näyttävät karuilta. Taustat ovat usein kovin tyhjiä ja staattisia, joskin niiden vastapainona ne viimeistellymmät pelialueet näyttävät erinomaisen hyviltä. Tämä kielii juuri siitä, että aika loppui kesken: rima oli korkealla, ja sitä ei aina ehditty ylittämään.

Ikävämpää on se, että pelissä on myös teknisiä ongelmia. Bugeja korjaavia päivityksiä julkaistiin useita heti pelin julkaisun jälkeen, mutta ongelmia riittää yhä. Sekä PlayStation 4:n että Xbox Onen versiot kärsivät välillä töksähtelevästä ruudunpäivitysnopeudesta, ja tiettävästi Switch-versio on suorastaan karmea. Itse pelasin enimmäkseen PC:llä ja vältin onneksi ongelmat, sillä PC-versio pyörii todella jouhevasti. Kehitystiimi on luvannut korjata muidenkin versioiden tekniset ongelmat, mutta toistaiseksi tämä kannattaa ehkä pitää mielessä.


Sivuhuomiona voidaan muuten sanoa, että aloitin pelin pelaamisen Kickstarterista saamallani Xbox-versiolla, mutta ostin myös PC-version päätettyäni, että haluan sujuvamman ruudunpäivityksen. Kyllä: arvostelija osti pelin kahteen kertaan, eikä kadu tekoaan.

Ja miksi katuisin? Bloodstained on Castlevaniaa rakastavan ja intohimoisen pelinkehittäjän rakastava kunnianosoitus hänen suurimmalle pelisarjalleen. Tiimi on myös luvannut pelille laajaa – ja ilmaista – julkaisun jälkeistä tukea, joten hattu nousee siitäkin. Ilman teknisiä ongelmia Bloodstained saisi minulta helposti täydet pisteet - joskin nyt täytyy taas muistaa, että Castlevania-lasit ehkä hieman värittävät mielipidettäni. Muut sarjan fanit tulevat varmasti myös pitämään Bloodstainedista aivan hulluna, mutta uskon että muutkin voivat saada siitä antoisan ja laadukkaan pelikokemuksen.