VR-peleissä äärimmäisenä tavoitteena on usein se läsnäolon tunne, se uskottava illuusio siitä, että vaikka istuu oikeasti avaruusaluksen kuskin paikalla, soittaa kitaraa lavalla tai lätkii tappajarobotteja katanalla. Tämän uskottavan illuusion tavoittelusta ja sen moninaisista keinoista on kirjoitettu kirjaimellisesti useita akateemisia artikkeleita ja kokonaisia väitöskirjoja, ja monen mielestä se on hyvän VR-kokemuksen selkäranka.


Se ei kuitenkaan ole suinkaan hyvän VR-kokemuksen ainoa rakennuspalikka, joten miten mahtaa käydä pelille, jossa sen varaan on nojattu aivan liikaa? Heitetäänpä käyntiin Bow to Blood ja tarkastellaan oppikirjaesimerkkiä!



Bow to Blood on paperilla hyvin kutkuttava peli. Se kertoo tulevaisuuden urheilulajista, jossa futuristiset lentävät purjelaivat taistelevat keskenään mitä ihmeellisemmissä pelitiloissa eräänlaisen eSports-liigan mestaruudesta. Pelaaja asetetaan aloittelevan komentajan saappaisiin kipuamaan liigan pistepörssissä kohti palkintosijoja. Käytännössä kauden aikana kuljetaan tapahtumasta toiseen kohtalaisen vapaasti erilaisia tehtäviä suorittaen.


Joskus vaikka tuhotaan pieniä vihollisparvia ja kerätään niiden suojelemia esineitä, toisinaan taistellaan suuria pomohirviöitä vastaan kisaten siitä, kuka tekee monsuun eniten vahinkoa. Siinä sivussa seurataan todella kepeää juonta kilpailevien kapteeneiden, liigan viranomaisten ja ärsyttävän juontajan paukahdellessa välillä ruudulle kertomaan pelaajalle tämän olevan pelkkä housu.

Bow to Bloodin ongelmat alkavat siitä, että on suunniteltu sataprosenttisesti tällaiseksi immersiiviseksi VR-kokemukseksi. Pelaaja istuu aluksen kapteenin penkillä kurkkimassa kannen ja laitojen yli ympäristöään. Pelattavuus on sitten sitä, että sijoitellaan virtaa aluksen eri systeemeihin, tähtäillään aseilla vihollisia ja komennetaan miehistön jäseniä hyppimään toimintapisteestä toiseen, tarjoten näin pieniä bonuksia vaikka kilpien, moottorien tai aseiden toimintaan. Jippona on se, että miehistöä ei riitä kaikkiin paikkoihin, joten täytyy tehdä teoriassa kipeitä valintoja eri osa-alueiden välissä.


Mitä ilmeisimmin VR-laseilla ja liikeohjaimilla pelattuna Bow to Bloodin kaikki kontrollit ovat fyysisiä härpäkkeitä pelimaailmassa, jolloin kapteenin tuolissa pyöriminenkin voi tuntua mielekkäämmältä puuhalta. Voi olla, että VR-laseilla pelattuna tämä immersio futuristisen purjelaivan kapteenin hommasta riittäisi kantamaan pelin maaliin, mutta ilman VR-laseja pelattuna Bow to Blood on kankea ja umpitylsä peli.

Moninaisten kontrollien puristaminen yhteen pad-ohjaimeen ei ole mennyt aivan nappiin, sillä kontrollit ovat erinäisten näppäinyhdistelmien tuottamaa sekamelskaa. Kehno tutoriaali yrittää opettaa pelaajalle kaikki kontrollit ja perusteet, mutta ei ainakaan minun tapauksessani onnistunut siinä hirveän hyvin, sillä edes perusmekaniikat saati sitten niiden taustalla piilevät teoriat eivät auenneet kovin hyvin.


Eipä silti että sillä olisi ollut kamalasti väliä, sillä näinkin pärjäsi enemmän kuin hyvin. Pelinä Bow to Blood on aivan liian simppeli ja tympeä. Tempo on seesteisen hidas, sillä valtaosan ajasta pelaaja vain purjehtii hitaasti keskellä sarjakuvamaisia mutta samalla mielikuvituksettoman näköisiä valtavia pelialueita etsien jotain tekemistä. Kun tekemistä sitten löytyy, se tarkoittaa hitaasti kohti lentäviä vihollisaluksia, joita sitten räiskitään alas yksi kerrallaan. Tämän jälkeen kerätään tehtävän kohteena oleva vempele, kuunnellaan vähän ”äijä on sitte niin kehno kapteeni!” -tason dialogia ja suunnataan seuraavaan kohteeseen.



Myönnän, että en ehkä ole nyt sataprosenttisen reilu Bow to Bloodia kohtaan. Voi olla, että se on oikeasti tarkoitettu VR-kokemukseksi, ja sellaisena olisi viihdyttävämpi. Mutta jos näin on, miksi ihmeessä pelin sitten annetaan toimia ilman VR-laseja? Koska monitorilta pelattuna se on puuduttavan tylsä, hidastempoinen ja karun näköinen tekele.


Enkä suoraan sanoen usko, että VR-lasit muuttavat sitä miksikään mestariteokseksi. Jos tarkastellaan vaikka yhtä VR-suosikkiani, Superhot VR:ää, jokainen varmasti huomaa jo alta aikayksikön, että Superhot on mainio peli monitoriltakin pelattuna. Immersiivinen VR-kokemus vain nostaa sen toiselle tasolle.

Nostan peukkua kehitystiimille siitä, että he ovat keksineet peliinsä muutakin sisältöä kuin ne VR-kokemusten jo kliseiksi muuttuneet zombien ja robottien räiskimiset, mutta se ei yksin riitä. VR-lasien kanssa Bow to Blood voi olla kokeilemisen arvoinen peli, mutta me monitori-lantsarit voimme ohittaa sen huoletta ja kaukaa.