Rick & Morty on animaatiosarja, joka jakaa katsovaa kansaa. On niitä, jotka eivät voi sen viehätystä kerta kaikkiaan ymmärtää ja niitä, jotka pitävät edellisiä tyhminä - “To be fair, you have to have a very high IQ to understand Rick and Morty” on meemi. On toki totta, että röyhtäilyiden, teleporttailuiden ja hyvinkin omaperäisten surrealististen elementtien lomaan ja syvyyksiin on punottu syvempää sanomaa sekä kommentointia nykypäivän menoon, ilmiöihin ja epäkohtiin, mutta toisaalta ymmärrän, että sekoilun sietokynnys saa olla lähtökohtaisesti iso, eikä se vain kaikille maistu. Röyh.


Sarjan toisen luojan Justin Roilandin ääninäyttely on myös omanlaistaan (ja peli myös näpäyttää sitä itseironisesti), joten Trover Saves the Universea pitää heti näin alkumetreilläkin suositella lähinnä Rick & Mortyn huumorin faneille. Huumori peleissä on vaikea laji ja monien pelien parissa tulee kyllä hymyiltyä ja hymähdeltyä, mutta TStU sai pitkästä aikaan nauramaan ääneenkin - ja tarkoituksella.



Pelin juoni alkaa välittömästi: pelaajan hahmon ovelle ilmestyy ulkoavaruuden hirviö Glorkon, joka nappaa lemmikkikoirasi ja pistää ne silmänreikiinsä, jolloin Glorkonista tulee pysäyttämätön jumalainen olento, joka pystyy liikuttelemaan planeettoja ja väitetysti tuhoamaan koko kosmoksen. Tottakai! Hätä ei ole tämän näköinen - hyvin pian ovikelloa soittaa Trover, kertaluokkaa pienempi hirviö, silmämonsteri, jolla on silmissään voimavauvat (silmäkuoppateema toistuu läpi koko pelin). Tietenkin! Troverin kanssa sitten lähdetään lyhyehkölle, mutta huumoria, ällötystä, moraalista harmautta ja sekopäisiä tilanteita täynnä olevalle tasoloikkamatkalle.


TstU on suunniteltu pelattavaksi PSVR-virtuaalisilmikolla ja uskallan sitä suositella, vaikka itse istuinkin pelin seurassa pääosin rennommin sohvan nurkassa pelkän peliohjaimen kanssa. Virtuaalitodellisuus sekä siellä liikkuminen ja toimiminen on kuitenkin otettu huomioon ja kudottu pelin keskeiseen pelattuvuuteen tavalla, joka ei monessa muussa pelissä onnistuisi: pelaaja kuuluu olentorotuun nimeltä chairtopian.

Charitopianit istuvat aina tuolissa, jota ohjataan yllättävän paljon PlayStation-ohjaimen näköisellä ohjastimella. Päivitysten myötä tuolia pystyy liikuttamaan jonkin verran ylös- ja alas-suunnassa, mutta muuten se liikkuu eteenpäin ainoastaan teleporttipisteiden avulla (kuinka kätevää VR-pelissä). Chairtopianin ohjaimella voi ohjastaa myös Troveria, kunhan hän antaa toisesta silmästään voimavauvan kauko-ohjaamista varten. Nerokas lähtökohta sitoo VR:n rajoitukset huomioon ottavan ohjausmekaniikan suoraan pelin mytologiaan. Ilman VR-silmikkoa touhu toimii myös ihan OK, vaikka hetken aikaa pitää totutella perspektiiviin sekä kamerakulman jatkuvaan vaihteluun. Onneksi kovin äkkinäisiä liikkeitä pelissä ei tarvita.



Ainakin osa pelihahmoista tietää olevansa pelissä. Aivan alkuvaiheessa, kun totuttelin kontrolleihin ja hyppäsin väärään paikkaan, Trover totesi sarkastisella äänenpainolla, että “jaha, on näköjään tullut tasoloikkia pelattua”. Jonkin aikaa pelattuani mokailuuni reagointiin jo tyyliin “voi v**** kus****, miksi v****** sinä kus**** sinne hyppäsit”. Kyllä, paljon kiroillaan. Kyllä, ei lapsille, vaikka alussa voikin valita sensuroidun version pelistä. Useammatkin pelihahmot myös kehottavat juoneen turhauduttuaan aloittamaan pelin alusta (en totellut, mutta jäi kiehtomaan, olisiko se huomioitu ja jokin asia muuttunut).



Kuten jo sivulauseessa mainitsin, päähenkilö-chairtopianin tuoliin voi hankkia päivityksiä. Aivan ensimmäisenä saa kyvyn liikuttaa tuolia ylöspäin, mutta pulmien ratkaisuihin vielä oleellisempi kyky on tarttua esineisiin ja siirrellä tai heitellä niitä. Myös Trover saa matkan varrella uusia kykyjä (jotka laitetaan paikoilleen varsin irvokkaalla tavalla). Niiden myötä Trover pystyy tuplahyppyyn sekä kierimiseen matalien esteiden alta. Vakiovarusteena Troverilla on valomiekka.


Pulmat eivät ole kovin monimutkaisia, vaikka välillä joutuikin katselemaan vähän joka puolelle, että seuraava ratkaisu löytyi (ehkä VR-laseilla tämä olisi ollut nopeampaa). Muutama ongelma on kuitenkin hienosti sovitettu pelin yleiseen kyyniseen ja kieroutuneeseen maailmankuvaan ja ratkeaa ehkä eri tavalla kuin odottaisi - sekä varmasti hymy suupielessä.


Lisää tekemistä saa tietenkin keräämällä trophyja, mutta myös keräämällä kenttiin piilotettuja vihreitä voimavauvoja. Niillä saa Troverille lisää elämäpisteitä… ja muutenkin Troverin elämän hymyilemään. Lisäelämäpisteillä ei tosin paljon tee (ja pelikin sen myöntää), sillä lopullinen kuoleminen pelissä on jokseenkin mahdotonta. Pelin alkuruudussa myös luvataan ilmaista lisäsisältöä ja voin odottaa sen olevan vain entistäkin sekopäisempää.



Vaikka pelin kesto on reilut viitisen tuntia, on dialogia äänitetty moninkertaisesti enemmän. Mikäli ei heti suoritakaan jotain tehtävää, suorittaa sen väärin tai vaikka viivästyttää jonkin pikkupomon tappamista, saa kuulla ekstrapitkän litanian Roilandille ominaista tajunnanvirtaa, jota ei varmasti - ainakin niin oletan - oltu paperille alunperin kirjattu. Se on täynnä naljailua, äärimmilleen venytettyjä ällötyksiä, popkulttuuriviittauksia ja pelaajan mollaamista. Taas hörähtelin.


Maailmojen välillä siirrytään Telepod-avaruusaluksella, jossa Trover ehtii pohtimaan elämän tarkoitusta ja jossa vastaillaan intergalaktiseen puhelimeen pomon soitellessa. Graafisesti ollaan sillä tasolla, joka pyörii PSVR:ssä sujuvasti, mutta silti enimmäkseen miellyttävän näköisissä, värikkäissä ja psykedeelisissä liha-, tulevaisuus- ja muissa maailmoissa liikutaan.


Hauskin peli, jota olen koskaan pelannut? Aika hämärtää ja kultaistaa hieman muistoja 90-luvun seikkailupeleistä, mutta vastaukseni on “ei”. Silti Trover Saves the Universe on yksi ainoita viime aikojen pelejä, joka on saanut minut naurahtelemaan ääneen vitseilleen. Ehkä tätä voisi verrata johonkin keskitasoa parempaan standup-spesiaaliin: helmiherjojen takia kestää vaivaannuttavammatkin hetket, ja silloinkin yleensä hymyilee. Ja kyllä sieltä välistä löytyy pientä naljailua yhteiskunnan ilmiöillekin.