Uusi vuosi, uudet sodat. Lohikäärmeiden maagiset maat ja brittein saarten valtaistumet saavat pölyttyä, kun Total War siirtää katseet itään: 220-280 -vuosien välille sijoittuva Three Kingdoms kertoo muinaisen Kiinan tarinan. On aika kaivaa Sun Tzun oppikirjat ja yhdistää sirpaloitunut valtakunta.



Creative Assemblyn tuhatpäisiä armeijoita ruudulle marssittavaa strategiapelisarjaa voi kuvata useammallakin tavalla historialliseksi. Vuosituhannen taitteessa alkanut Total War on esitellyt historian verisimpiä taistelutantereita aina samuraiden Japanista antiiikin Roomaan. Kun sotanorsut eivät ole olleet tarpeeksi eksoottisia, on siirrytty jopa puhtaan fantasian puolelle: erinomaiset Total War: Warhammerit keräsivät kiitosta muutama vuosi takaperin. Jopa allekirjoittanut, Total Wareja alusta asti pelannut – ja niihin vuosien varrella kyllästynyt – nojatuolistrategisti löysi uutta intoa haltioiden ja muumioiden täyttämästä fantasiamaailmasta. Three Kingdoms on viimevuotisen Britannian tavoin paluu tosimaailmaan, vaikka pieniä fantasiaelementtejä kiinalaisten kansansodasta löytyykin.


Three Kingdoms kuvastaa nimensä mukaisesti kolmen kuningaskunnan kautta Kiinan historiassa. 200-luvulle sijoittuva aikakausi oli valtataisteluiden jäljiltä sirpaloituneen alueen kärhämä, joka keskittyi kolmen kilpailevan kenraalin keisarikuntiin. Total War-versio kolmesta kuningaskunnasta ottaa kuitenkin kevyitä vapauksia: pelin kaari mukailee romantisoitua, 1300-luvulla kirjoitettua Kolmen kuningaskunnan kertomusta, joka itsessään pohjautuu Kolmen kuningaskunnan kronikkaan. Pelaaja voi itse valita, tahtooko pelata realistista vai romantisoitua todellisuutta. Realistisessa versiossa komentajat ovat yksi yksikkö muiden lomassa ja taisteluiden avain on joukkojen jaksamisessa; romantisoitu versio sisältää kaksintaistelevia, elämää suurempia komentajahahmoja ja muuta epiikkaa.


Romantisoitunakin Total Warin peruspilarit pysyvät samoina kuin ennen. Pääpaino on yhä sodankäynnissä, joka pohjautuu kivi-sakset-paperi -tyylisesti voimiin ja vastavoimiin: jousimiehet pieksevät keihäsmiehet, keihäsmiehet keihästävät hevosjoukot ja hevoset lanaavat jousimiehet. Vaikka kaava on pysynyt taistelun perustana vuodesta toiseen, pelisarjan viimeiset osat ovat keskittyneet säännön poikkeuksiin. Keihäsmiehet eivät esimerkiksi pääse tökkimään hevosia, jos sotilaat jäävät laskeutuvan lohikäärmeen alle. Kekseliään Warhammerin jälkeen Three Kingdoms tuntuu yllättävän tavanomaiselta Total Warilta: ei erikoisia yksiköitä tai upouusia taktiikoita, vaan tuttua sodankäyntiä – joskin uudessa maankolkassa.



Jo kampanjan alkuvaiheissa kaikki tuntuu turhankin tutulta. Massiivista karttaa katsellessa pääsee syvä huokaus: tiedossa on jälleen kerran armottoman pitkä ja tuskainen taival kohti kukkulan kuninkuutta. Total Warit kuuluvat kiistatta strategiapelien aatelisiin, mutta yhtä kiistatonta on, että pelisarjan kampanjat alkavat maistua sitä puisevammilta mitä lähemmäs loppua päästään. Warhammerit välttivät pelisarjan sudenkuopan tiiviillä tarinalla, mutta Three Kingdoms tarjoaa taas laajempaa skaalaa. Spoilaamattomasti voi kyllä todeta, että pelissä riittää juonellisia yllätyksiä jotka helpottavat kyseistä ongelmaa, mutta tälläkin kertaa Total War on enemmän maratonia kuin pikajuoksua. Jos taskut eivät ole täynnä energiapatukoita, valloitussodat tyrehtyvät helposti heti alkuunsa.


Henkinen valmistautuminenkaan koitokseen ei aina riitä. Omassa pelissäni taistelut olivat loppupuolella jo niin nähtyjä, että nakitin turhat taistelut suosiolla tekoälylle. Taisteluissa ei ole sinällään mitään vikaa: tekoäly on tavallistakin kovempi ja ympäristöt miellyttävän vaihtelevia. 20 vuoden jälkeen tavanomaisempi Total War ei vain enää iske niin kovaa ennen.

Juuri tavanomaisuus nousee jatkuvasti esille Three Kingdomsia pelatessa. Tuttuun Total War -tapaan peliaika jakaantuu kahtia maailmankartan ja yksittäisten sotatantereiden välillä: kokonaista valtakuntaa katsellessa rakennetaan uusia rakennuksia, siirrellään armeijoita ja hoidetaan diplomatiaa. Kun on kahakoinnin aika, siirrytään ohjaamaan yksittäistä taistelua johon lukeutuu tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia sotilaita. Sotatantereella Sun Tzun opit ovat kovassa huudossa: pienelläkin ydinjoukolla voi selvitä isompaa vastustajaa vastaan, kunhan osaa hyödyntää maastoa, ilmastoa sekä joukkojen muodostelmia. Pullonkaulat helpottavat pienempää armeijaa, metsät piilottavat yllätysjoukkoja ja ylämaasto antaa ylivoiman muillekin kuin vain Obi-Wan Kenobille Mustafarin laavajoella.

Vaikka Three Kingdoms tuntuu monella osa-alueella turhankin tutulta, maailmankartan menoa on totta kai myös uudistettu. Yksi merkittävimmistä uutuuksista on hahmojen väliset suhteet. Valtioiden välisen diplomatian lisäksi Three Kingdomissa täytyy siis ottaa huomioon myös hahmojen väliset suhteet: kaksi äkkipikaista kenraalia saattaa hermostua jos heidät lyö samaan armeijaan, kunnianhimoinen pyrkyri taas uhkaa vihollisleiriin loikkaamisella, ellei hänelle tarjota korkea-arvoista virkaa hallituksessa. Uudistuksen ansiosta yksittäiset kenraalit tuntuvat kerrankin oikeilta hahmoilta, joissa on muitakin ulottuvuuksia kuin satunnainesti generoitu luonteenpiirre. Sosiaaliset suhteet tuovat syvyyttä myös taistelutantereille, kun pelatessa täytyy miettiä paitsi joukkojen, myös joukkojen johtajien yhteensopivuutta.


Jos komentajat ovat kirjavampia kuin yleensä, samaa ei voi sanoa heidän komentamistaan armeijoista. Luonteenpiirteiden ja roolien (kuten etulinjassa loistavan sotasankarin tai takaa toimivan taktikoijan) lisäksi kenraaleilla on bonuksia tietynlaisiin yksiköihin. Yksi saattaa olla kuin kotonaan ratsuväen keskellä, toisen antaessa jalkamiehille lisää voimaa. Kun yhteen armeijaan mahtuu vain kolme kenraalia – ja jokaisen kenraalin komennettavaksi vain kuusi yksikköä – armeijan rakentelusta tulee aiempaa kinkkisempi metapeli: ellet halua koko armeijasi koostuvan vain yhdentyyppisistä joukoista, armeijaan pitäisi löytää paitsi yhteensopivia kenraaleja, myös yhteensopivia kenraaleja jotka antavat boosteja erilaisille yksiköille.

Onko idea täysin toimiva? Ei välttämättä, varsinkaan jos yrittää rakentaa yhden tai kahden kenraalin luotsaamaa, pienikokoisempaa armeijaa. Total Warien pihvi on aina ollut näyttävissä taisteluissa, mutta vuosi vuodelta huomaan viihtyväni enemmän ja enemmän rakentelun ja diplomatian puolella. Armeijakokonaisuuksien rakentelu ja ylläpito auttaa juuri tähän ongelmaan. Yksiköt itsessään ovat hienoinen pettymys, tarjolla kun on lähinnä niitä tavanomaisimpia yksikkötyyppejä vuosien varrelta.



Teknisesti Three Kingdoms lukeutuu jouhevampiin Total Wareihin. Jokainen Total War nikottelee tavalla tai toisella julkaisun yhteydessä, mutta Three Kingdoms tuntuu paitsi bugivapaalta, myös sulavalta. Jopa vanhempi nuhapumppu jaksaa pyörittää taisteluita sujuvasti, kunhan ei siirrytä niihin suurimmista suurimpiin kärhämöihin, joissa peliruudulle marssitetaan kirjaimellisesti kymmeniä tuhansia digitaalisotureita. Audiovisuaalisesti Three Kingdoms on hyvin perinteinen Total War -peli; sävellykset ovat mukava sekoitus epiikkaa ja rauhallista meditointia, mitä perinteiset 3D-grafiikat puoltavat. Sinällään on harmi että Total Warien audiovisuaalinen puoli ei ole yhtä kokeilunhaluista kuin eri osien aihepiirit, mutta toimivaksi todetusta paketista on kait turha valittaa.


Jokin kokonaisuudessa silti mättää, koska arvostelu ei ole täynnä ylitsevuotavia kehuja. Tehdään nyt selväksi, että pelissä ei ole sinällään mitään vikaa: Three Kingdoms on hyvin pätevä jatko-osa laadukkaaseen pelisarjaan, joka viihdyttää varmasti sarjan faneja seuraavaan osaan saakka. Piste.

Pisteen jälkeen kuitenkin riittää pieniä muttia. Pätevyydestään huolimatta Three Kingdoms tuntuu jotenkin kunnianhimottomalta ja kokeilunhaluttomalta. Mikään ei ole vialla eikä mitään yksittäistä ongelmaa voi nostaa esille, mutta pelatessa tuntuu jatkuvasti siltä, että kaikki on nähty jo aiemmin. Vika voi tosin olla myös korvien välissä, sen verran monta vuotta Total Wareja on tässä vaiheessa tahkottu. On ongelma validi tai ei, Total War: Warhammer 2 oli peli, jota en odottanut lainkaan, mutta jonka pelaamista en malttanut lopettaa; Total War: Three Kingdoms taas oli peli jota odotin, mutta jota jaksoin hädin tuskin pelata.


Kampanjan romantisoitu versio helpottaa kuvailemaani ongelmaa, mutta vapaudet ovat turhan hellävaraisia: jos pelissä on joka tapauksessa erikseen realistinen ja romantisoitu versio, miksi jättää muutokset pieniksi? Haavekuvissani romantisoidun version mytologiset supersankarit voisivat taistella liidellen vetten päällä kuin elokuvien wushu-mestarit, ja lordi Lü Bun massiivinen sotaratsu ravaisi tuhatpäisten armeijoiden läpi kuin vettä vain. Jo visuaaliset muutokset elävöittäisivät tilannetta ja toisivat pesäeroa versioiden välille.

Haaleahkosta vastaanotosta huolimatta Three Kingdoms on erinomainen Total War-peli. Kyseessä ei ole vesitetty uudelleenlämmittely tai kiirehditty jatko-osa, vaan aito ja oikea peli raudanlujilta ammattilaisilta. Uusi aihepiiri on kiinnostava, vaikka samankaltaiset nimet ja kierrätetyt hahmomallit saattavatkin aiheuttaa väärinymmärryksiä. Jopa idea historian romantisoinnista tuntuu hauskalta ja toimivalta lisältä. Jään kuitenkin odottamaan Creative Assemblyltä rohkeampaa otetta: 20 vuotta Total Waria on aplodien arvoinen saavutus, mutta seuraavat 20 vuotta tulevat kaipaamaan enemmän vaihtelua.