Minusta ennakkoluuloton Nintendo on se paras Nintendo. Se Nintendo, joka uskaltaa päästää irti vuosikymmenten aikana kertyneistä ennakkoluuloista ja odotuksista, ja kokeilla jotain uutta. Tämä ei ole japanilaisessa yrityskulttuurissa mitenkään helppoa, joten on hienoa kun se tuottaa jotain upeaa – kuten vaikka Breath of the Wildin tai Metroid Primen. Joskus menee mönkäänkin, mutta ainakin toistaiseksi voitot ovat vielä selvästi tappioita edellä pistetilastoissa.


Nyt kaula kasvaa entisestään voittojen eduksi, sillä vuoden kulttuuritekona Nintendo on antanut The Legend of Zelda -lisenssinsä pikkuruisen Brace Yourself Gamesin käyttöön. Tiimi on tehtaillut indien makuisen Zelda-seikkailun, joka yhdistelee rytmipeliä klassiseen Zelda-meininkiin ja tarjoilee loistavan pelikokemuksen.



Cadence of Hyrule on jatkoa muutaman vuoden takaiselle Crypt of the Necrodancerille, josta on julkaistu jo Switch-versiokin. Pelien perusidea on prikulleen sama, sillä molemmat ovat hyvin kevyitä toimintaroolipelejä rytmipelin kuosiin kiedottuna. Ideana on, että sekä pelaaja että hirviöt voivat toimia aina kulloisenkin taustakappaleen biiteillä. Ruudun alalaidassa tikittävä metronomi ilmaisee, miten hyvin pysyy rytmissä ja mitä paremmin siinä onnistuu, sitä korkeammaksi bonuskerroin kasvaa.


Ei kannata kuitenkaan kuvitella, että Cadence of Hyrule olisi vain Necrodancer-grafiikkamodi, sillä se sisältää sen verran uusia ja omaperäisiä elementtejä, että molemmille peleille on tilaa. Taustatarinassa Necrodancer-sankaritar Cadence putoaa oudon pyörteen läpi Hyrulen maailmaan, jossa kaikki on mennyt taas päin mäntyä. Outo muusikkopahis on vaivuttanut maan johtajat ja sankarit ikuiseen uneen, ja nyt maailma kaipaa pelastajaa.
Tämä pelastaja voi olla Cadence, mutta yhtä hyvin voi pelata myös Zeldan ja Linkin rooleissa. Kaikilla sankareilla on omat pienet erikoisuutensa, mutta enimmäkseen valinta on graafinen, eikä edes pysyvä: sankaria voi vaihtaa vapaasti miltei joka ruudusta löytyvässä pikatallennuspaikassa.

Crypt of the Necrodancer -veteraanin perspektiivistä Cadence of Hyrule tuntuu alusta saakka tutulta, kiitos sen saman peruspelattavuuden. Sitten alkaa paljastua eroja. Siinä missä Necrodancer on puhdas, ajopohjainen roguelike, Cadence of Hyrule on ihan alusta loppuun pelattava tarinallinen peli. Pelaajan tehtävänä on etsiä ja läpäistä neljä luolastoa, keräten näin neljä maagista instrumenttia, joilla tie lopputaisteluun sitten aukeaa.


Siinä sivussa kerätään Zelda-peleistä tuttuja esineitä, kuten jousipyssyjä, bumerangeja ja pommeja, joita kaikkia tarvitaan ennemmin tai myöhemmin puzzlejen ratkomiseen ja vihollisten kukistamiseen. Peli vilisee muutenkin viittauksia jos jonkinlaisiin Zelda-seikkailuihin tuttujen vihollisten, paikkojen ja hahmojen muodossa, mutta yhtä avokätisesti viittaillaan myös Crypt of the Necrodancerin suuntaan. Ja kyllä -- Necrodancerin laulava kauppias on toki myös pelissä mukana.


Necrodancer-pelattavuus, eli rytmipohjainen kevytroolipelailu, toimii myös Zelda-kaavassa erinomaisesti. Mainiona ideana pelaajaa ei ole sidottu rytmiin kuin taistelukohtauksissa. Maailma koostuu ruudun kokoisista huoneista, ja jos huoneessa ei ole vihollisia, pelaaja saa liikkua sen sisällä juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin haluaa.


Taistelussa taas pitää olla rytmin orja. Hillittömän hyvä, Danny Baranowskyn säveltämä soundtrack sisältää iskeviä remixauksia klassisista Zelda-biiseistä, jälleen Necrodancer-vaikutteilla höystettynä. Kaikissa on niin vahva biitti, että ainakin itse huomasin nyökytteleväni päätä ja taputtelevani jalalla tahtia alta aikayksikön, joten kappaleen rytmissä pysyminen ei ole mikään ongelma. Kaikki muutkin toiminnot on sidottu musiikin biittiin. Jousipyssyllä ammutaan pitämällä sille valittua nappia pohjassa biitin ajan. Pommit räjähtävät muutaman biitin päästä pudottamisesta ja niin edelleen.



Necrodancerin tyyliin kaikilla vihollisilla on myös omat, musiikkiin sidotut pelityylinsä, jotka täytyisi opetella, jotta pelaamisesta tulee yhtään mitään. Necrodancerin tapaan kaikki viholliset viestivät aikeistaan selkeästi animaatioilla. Yksi vihollistyyppi esimerkiksi liikkuu joka toisella biitillä, ja aina ennen liikkumistaan nostaa kätensä ilmaan. Suurempia aluehyökkäyksiä tekevät viholliset myös piirtävät aina maahan hyökkäyskuvion mukaiset varoitukset, jotta pelaaja tietää väistää tulevat iskut.


Tämä voi kuulostaa paperilla turhankin helpolta, mutta sitä se ei ole. Vihollisia on aina paljon, ja nurkkaan ahdistettu pelaaja on kuollut pelaaja. Niinpä pitäisi opetella ja lukea usean vihollisen hyökkäysanimaatioita ja kuvioita, suunnitella omia liikkeitään ja tehdä tämä kaikki rytmissä. Se on haastavaa, mutta onnistuessaan aivan uskomattoman tyydyttävää.

Viholliset ovat muutenkin todella eläviä ja hauskan näköisiä. Kaikki joraavat biitin mukana omilla tavoillaan, samoin kuin maailmakin. Kaikki on sidottu biittiin, ja kiitos värikkään ja yksityiskohtaisen 2D-grafiikan, kaikki myös näyttää hyvältä.



Cadence of Hyrule sisältää myös kepeitä roguelite-elementtejä. Tavallaan. Pelin maailma luodaan ajon alussa proseduraalisesti, ja luolastojen sisältö vaihtuu myös ajosta toiseen. Kun tuupertuu taistelussa, peli ei suinkaan pääty. Kuollessaan menettää kaikki rahansa ja avaimensa, mutta ne suuremmat esineet – pommit, jousipyssyt, snorkkelit – saa pitää.


Lisäksi pelin aikana kerätään timantteja, jotka toimivat paitsi pysyvien peliä helpottavien esineiden valuuttana, myös kuolemanjälkeisessä ulottuvuuksienvälisessä kaupassa, josta saa ostaa uutta seikkailua varten lapioita, ammuksia ja soihtuja. Kaikkea kuluvaa ja kertakäyttöistä, siis. Kuoleman jälkeen viholliset myös heräävät henkiin, mikä tarjoaa pelaajalle tilaisuuden grindata uusia timantteja ja näin rahoittaa myöhempiä yrityksiään.

Cadence of Hyrule ei ole suunnattoman pitkä peli. Yhteen läpipeluuseen kuluu aikaa noin viisi tuntia, ja jos haluaa kerätä kaiken mahdollisen ja ratkaista lukuisat sivutehtävät ja pienet vapaaehtoiset luolastot, läpipeluusta irtoaa viihdettä noin 10 tunniksi. Tämän jälkeen voi palata pelin pariin nopeusennätyksiä jahtaamaan, sillä Necrodancerin tavoin tarjolla on pino erilaisia leaderboardeja moisesta pitäville.


Tämä ei toki muuta sitä, että Cadence of Hyrule on vähemmän uudelleenpelattava kuin aina proseduraalisesti generoitu Crypt of the Necrodancer, johon olen itsekin upottanut eri alustoilla jo muutaman sataa tuntia peliaikaa. Hyrulesta tuskin tulen saamaan läheskään yhtä paljon irti, ja tämä mielessä 25 euron hintalappu voi tuntua kovalta. Mutta.

25 eurollaan saa aivan hillittömän hyvän pelikokemuksen. Rytmipohjainen pelattavuus ja klassiset Zelda-ideat toimivat erinomaisesti yhdessä, ja mukavan kompakti seikkailu oli ainakin minulle lähinnä vain siunaus. Peli kesti juuri sen mitä sen pitikin, eikä alkanut missään vaiheessa tuntumaan pitkitetyltä saati sitten menettänyt charmiaan. Kun lopputekstit pyörivät, fiilis oli vain tyytyväinen. Jos peliin jossain vaiheessa julkaistaan lisäsisältönä uutta seikkailtavaa, se menee kyllä saman tien ostoslistalle.


Niinpä Crypt of the Necrodancer on yhä se oma suosikkini näistä kahdesta, mutta se ei ole suinkaan Cadence of Hyrulen huonoutta. Ehei, Cadence on aivan Switchin parhaita pelejä. Crypt of the Necrodancer on vain mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä.