Dauntless on hyvä esimerkki siitä, miksi ennakkoluulot ovat vaarallisia. Kun kuulin pelin olevan aika selkeä Monster Hunter -kopio ja vieläpä ilmaispelattava sellainen, olin jo lähellä viitata koko touhulle kintaalla. Jälkikäteen olen oikein iloinen siitä, että annoin kuitenkin Dauntlessille tilaisuuden, sillä se osoittautui erinomaisen hyväksi peliksi.


Runsaat Monster Hunter -yhtymäkohdat eivät ole mikään kehittäjien häpeämä ja peittelemä salaisuus, sillä entisistä Riot Games -kehittäjistä koostuva Dauntless-tiimi kehuu pelanneensa Monster Hunter -sarjan pelejä yli 6000 tunnin ajan ja pitävänsä niistä kovasti.

Niinpä tarkoituksena on alusta saakka ollut tehdä hieman helposti lähestyttävämpi versio legendaarisesta pelisarjasta, ja tässä on myös onnistuttu.




Monster Hunter -pelejä pelanneet arvaavat jo ennakkoon suunnilleen, mistä Dauntlessissa on kyse, mutta kerrataan silti perusteet. Dauntless on rakenteeltaan avoin toimintaroolipeli, jossa pelaajat metsästävät valtavia hirviöitä. Kun hirviö on kellistetty, sen ruumiinosista voi sitten rakennella keskuspaikkana toimivassa kaupungissa uusia aseita ja varusteita, valmistauen näin aina kovempien hirviöiden metsästykseen.

Dauntless on kuitenkin kokemuksena virtaviivaisempi kuin edes Monster Hunter World, se pelisarjan helpoin ja lähestyttävin osa. Merkittävin ero on, että Dauntless ei sisällä avointa pelimaailmaa. Kaiken keskipisteenä toimii kaupunki, jossa erilaiset craftaajat ja tehtävänantajat asustavat. Pelaajat valitsevat ilmoitustaululta, mitä hirviötä, tai hirviötyyppiä, haluavat jahdata, ja sitten peli etsii kaveriksi yhdestä kolmeen samanhenkistä seuralaista. Tämän jälkeen koko porukka dumpataan suurikokoiselle, mutta suljetulle areenalle taistelemaan hirviötä vastaan.


Näin muodostuu pelikokemus, joka on kuin Monster Hunter tiivistetyssä muodossa. Hirviötä kyllä yhä jäljitetään, tai oikeammin etsitään, pelialueelta ja areenalle on myös sijoiteltu areenakohtaisia kerättäviä raaka-aineita. Paljon on kuitenkin riisuttu: ei hirviön jälkien seuraamista, ei aseiden teroittamista tai muitakaan ylimääräisiä aktiviteetteja. Moni voi jäädä näitä piirteitä kaipaamaan, mutta itse olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin tiiviimpi ja virtaviivaisempi pelikokemus toimii. On todella hauskaa vain hypätä muutamassa hetkessä keskelle sitä pelien varsinaista main eventiä, taistelua rivitalon kokoista hirviötä vastaan.

Ei kannata myöskään kuvitella, että Dauntless olisi karsintojen jälkeen jonkinlainen vauvelin ensimmäinen Monster Hunter, jossa olisi syvyyttä kahvilautasen verran, sillä virtaviivaisen pinnan alla piilee syvällinen ja kiukkuinen peto.



Monster Hunter -lainaukset jatkuvat myös sen ydinpelattavuuden osalta. Pelin hirviöt on jaettu niihin roolipeleistä tuttuihin elementtiluokkiin, joiden sisältä löytyy sitten aina kourallinen vaikkapa tulta tai jäätä edustavia hirviöitä.


Pelaajien käyttämät aseet ja varusteet on myös jaoteltu prikulleen samalla tavalla, sillä jokaisella hirviöllä on oma panssari- ja asesettinsä. Tulihirviön osista kasatut panssarit antavat lisäsuojaa tulihyökkäyksiä vastaan, ja tekevät ylimääräistä vahinkoa hirviöihin, jotka ovat heikkoja tulivahingolle. Näin muodostuu se klassinen ”kivi, paperi, sakset” -kuvio.

Aseissa ja varusteissa on kuitenkin hieman enemmän syvyyttä, mikä on oikein hyvä juttu. Erilaisia asetyyppejä kun on vain kuusi, mikä tuntuu Monster Hunter Worldin jälkeen onnettoman pieneltä luvulta. Onneksi asetyypeissä on kuitenkin ideaa ja eroa. Itse tykästyin kovasti keihäisiin, jotka tekevät hirviöihin alati pahenevia haavoja ja lisäksi vahinkoa tehdessään kohottavat mittaria, jonka voi sitten lennosta konvertoida keihäästä ammuttavaksi ohjukseksi yksinkertaisella ”mitä enemmän mittaria, sitä tehokkaampi ohjus” -logiikalla. Mutta ei se vielä tähän lopu. Kaikilla keihäillä on myös omat erikoispiirteensä, joten siinä missä kaikki tulikeihäät tekevät tulivahinkoa, yksi voi vaikkapa tehdä joka kuudennella iskulla mojovasti bonusvahinkoa, kun taas toinen tekee bonusvahinkoa onnistuneen väistön jälkeen. Aseita voi myös kustomoida latomalla niihin kiinni pieniä bonusjalokiviä, sekä aseiden erikoiskykyjä muuttavia modeja.


Erilaisille asetyypeille ja niiden kovin erilaisille pelityyleille tulee käyttöä, sillä hirviöt ovat myös tyyleiltään vaihtelevia ja ne vaativat näin erilaisia lähestymistyylejä. Hitaan, mutta kovaa lyövän lekan kanssa ei esimerkiksi välttämättä ole helppo taistella nopeasti paikasta toiseen hyppivää ja heiluvaa hirviötä vastaan, mutta sen eeppiset iskut tekevät kamalaa jälkeä hitaampaan ja raskaasti panssaroituun hirviöön. Tilannetta pahentaa se, että peli lukitsee pelaajan hyökkäysanimaatioihin. Kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin aloittaa jotain asekohtaista komboa, sillä sen aikana väistäminen ei ole helppoa.

Ensimmäisillä kohtaamiskerroilla oikeastaan kaikki hirviöt tuntuvat jopa epäreiluilta. Niillä on runsaasti erilaisia hyökkäyksiä, jotka kaikki tekevät aivan karmeasti vahinkoa pelaajiin. Opettelemalla pärjää paremmin, sillä kaikkia hyökkäyksiä edeltää jonkinlainen animaatio tai vihje siitä, mitä tulossa on. Kaikkiin tilanteisiin on omat ratkaisunsa, jotka pitää vain oppia ja sisäistää. On todella tyydyttävää, kun hirviöitä ei voi vain jyrätä kumoon ylivoimaisilla varusteilla, sillä takki auki pelaamalla saa aina turpaansa ja nopeasti.

Kolikon kääntöpuolella voittajan fiilis onkin sitten aito, kun se hirviö vihdoin on kellistetty ja on aika kerätä palkinnot.



Se suuri mörkö huoneen nurkassa on tietenkin pelin pahaenteinen ja huonomaineinen free to play -rahoitusmalli. Onneksi tämäkin puoli on selvitetty enimmäkseen kunnialla. Dauntlessiin kyllä myydään jos jonkinlaista mikromaksuroipetta, mutta suurin osa kamasta on puhtaasti kosmeettista. Aseilleen ja varusteilleen voi ostella erilaisia väripaletteja tai kokonaan uusia malleja, joista millään ei ole mitään pelattavuuteen vaikuttavaa efektiä.


Muodikkaasti Dauntlessista löytyy myös niin sanottu battle pass, eli muutaman kuukauden välein uusittava ”kausikortti”, johon kerätään pelaamalla tasoja ja avataan näin jos jonkinlaisia palkintoja. Yhtäläisen muodikkaasti kausikortti on ilmainen kaikille pelin pelaajille, joten penniäkään maksamattakin saa pelaamisesta ja pienten tavoitteiden suorittamisesta tasaisesti palkintoja. 10 euron hintaisen maksullisen kausikortin ostamalla saa parempia palkintoja, mutta jälleen ei mitään mikä varsinaisesti vaikuttaisi pelilliseen sisältöön.

Dauntless sisältää runsaasti tehtäviä, jotka toimivat mainiosti toimintaa ohjaavina ja rytmittävinä tekijöinä. Jos on saanut vaikkapa tehtävän metsästää 10 tulihirviötä lekoilla tai pistooleilla, tietää ainakin, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä. Ehkä samalla voi kokeilla uutta asetyyppiä, jolla ei ole aiemmin pelannut.


Erityismaininta kuuluu myös sille, että Dauntless sisältää oikeasti avoimen riistinpelattavan moninpelin. PlayStation 4:n, Xbox Onen ja PC-version pelaajat voivat pelata yhdessä samoissa tiimeissä ilman rajoituksia tai ongelmia. Eri alustojen pelitilinsä voi myös yhdistää, jolloin progressio siirtyy kätevästi alustojen välillä. Näin sen ristiinpelaamisen pitäisikin toimia!

Pelikokemus siis toimii, ja itse olen hurahtanut Dauntlessiin kunnolla. Kehitystiimillä riittää vielä tekemistä, sillä peli kaipaa yhä pienempää ja vähän suurempaakin tuunaamista. On todella harmillista, että esimerkiksi varustesettejä ei voi tallentaa pikavalinnoiksi, sillä miltei jokainen hirviö vaatii omanlaisensa valmistautumisen ja kaiken tekeminen käsin joka kerta on mälsää. Näitä tuunauksia on kuitenkin tulossa, joten hätä ei ole suunnaton.

Pahuksen hyvä peli, siis. Kokeilkaa ihmeessä, kun se ei mitään maksakaan.