Warhammer: Chaosbane oli vuoden odotetuimpia pelejäni. Diablon kaltaiset toimintanaksuttelut ovat aina kuuluneet suosikkigenreihini, ja Warhammerin synkeä fantasiamaailma ei ole vieläkään löytänyt mielestäni vertaistaan.


Lankesin odotuksessani klassiseen ansaan. Joku mainostaa kehittävänsä Diablo-henkistä peliä Warhammerin maailmassa, ja sitä helposti mielessään kuvittelee, että tulossa on myös Diablon tasoinen peli, mutta Warhammer-kilkkeillä ja mausteilla höystettynä. Tässä innokkaassa odotuksessa sitä helposti unohtuu se realiteetti, että suuri osa toimintanaksutteluista ei ole ihan Diablon tasoa.

Ja kuinka ollakaan, Warhammer: Chaosbane jää kovin, kovin kauas tästä tavoitteesta.



Warhammer: Chaosbane sijoittuu Warhammerin vanhaan maailmaan, jossa hyvikset käyvät loputonta ja vääjäämättömästi kohti tappiota suuntaavaa sotaansa pahuuden voimia vastaan. Pahuuden keskipisteessä ovat kaaoksen neljä jumalaa, jotka kuvastavat kukin jotain inhimillisten heikkouksien ja paheiden piirteitä.


Kaaos on Warhammerin maailmassa jatkuvasti läsnä oleva korruptoiva voima, jonka kuiskuttelee ihmisten korviin ja houkuttelee näitä huonolle tielle. Mutta joskus sen vaara on konkreettisempi. Mahtavat sotaherrat onnistuvat liittämään yhteen tarpeeksi pohjoisen barbaariheimoja, manaamaan esiin tarpeeksi demoneita, ja haalimaan itselleen tarpeeksi voimaa, jotta jälleen yksi suuri inkursio etelän maille voi alkaa.

Warhammer: Chaosbane sijoittuu mainioista Gotrek & Felix -kirjoistakin tutun kaaos-inkursion aikaan. Kaaoksen voimat jylläävät ihmisten imperiumin mailla ja maailma kaipaa sankareita. Tällä kertaa niitä on tarjolla neljä: ihmissoturi, haltiamaagia, metsähaltia-samooja, sekä kunniansa menettänyt kääpiösoturi. Joko yksin tai maksimissaan neljän ryhmässä – joko netin tai jaetun ruudun välityksellä – sankarit lähtevät pysäyttämään kaaosvelhon suunnitelmia nelilukuisessa tarinassa.


Tarina itsessään ei rehellisesti sanoen kauheasti enempää huomiota ansaitse, sillä se on kohtalaisen mitäänsanomatonta huttua. Kehitystiimi olisi kaivannut lahjakasta kirjoittajaa, joka olisi onnistunut tavoittamaan niistä hyvistä Warhammer-tarinoista (niitäkin on!) tutun tunnelman, tai hengittämään pelin hahmoihin yhtään elämää ja persoonallisuutta. Nyt tuloksena on vain löyhä kehys, jonka varjolla matkataan yksi kerrallaan jokaisen kaaos-jumalan seuraajien maille vetämään näitä turpaan, kunnes lopuksi taistellaan suurta ja mahtavaa demonipomoa vastaan.

Ja mikäs siinä, ei toimintanaksuttelu välttämättä tarinaa tarvitse, sillä pelattavuuden takiahan näihin kekkereihin on tultu. Mutta voi pojat. Jos Chaosbanen tarina olisi kaivannut vähän lisää viilausta, niin pelattavuus ei kyllä pärjää yhtään sen paremmin.



Warhammer: Chaosbane on Diablo 3:n, Path of Exilen tai vaikkapa Grim Dawnin kaltainen toimintaroolipeli. Kullakin neljästä sankarista on täysin omanlaisensa pelityyli, jota tuetaan kykypuiden ja kokemustasojen myötä aukeavien uusien kykyjen avulla. Kullakin hahmolla on myös oma erikoisjipponsa. Haltiamaagi esimerkiksi voi manata esiin maagisen pyörteen, jota liikutetaan oikealla tikulla vapaasti vihollisten keskellä. Kääpiösoturi taas voi heittää ketjuun kiinnitetyn kirveensä keskelle vihollisia ja sitten nykäistä itsensä perään, jolloin pääsee helposti keskelle toimintaa.


Chaosbane tekeekin positiivisen ensivaikutelman. Vihollisia tulee päälle runsain mitoin, ja ne myös kuolevat näyttävästi ja tyydyttävän verisesti. On hauskaa kahlata keskelle vihollisia kirveet heiluen ja katsella ruudulle paukahtelevia vahinkolukemia, sekä ihastella komeissa kaarissa sinkoilevaa verta ja irtoraajoja. Kuka muka väittää, että tällaisesta pitäminen ei ole normaalia?

Sitten ongelmat kuitenkin nostavat päätään ja Chaosbane paljastuu todella rajoittuneeksi ja yksinkertaiseksi peliksi – eikä siis hyvällä tavalla.

Chaosbanen hahmot tarjoavat pelaajille hyvin vähän mahdollisuuksia kustomointiin tai buildien suunnitteluun. Hahmoilla kyllä on useita kykyjä – passiivisia ja aktiivisia – joista saa käyttöön kerrallaan vain muutaman. Kyvyt ovat kuitenkin aivan turhan samanlaisia, ja vieläpä enimmäkseen kovin mitäänsanomattomia. Peliin on yritetty saada mukaan hahmonkehitystä ja buildien suunnittelua, sillä hahmoilla on rajoitettu pistebudjetti, jolla voi ostella erilaisia kykyjä, passiivisia bonuksia ja parannettuja versioita peruskyvyistä. Valinnat voi pistää uusiksi milloin tahansa, mikä on myös hyvä juttu.

ertaillaanpa hetki Chaosbanea parempaan peliin, Diablo 3:een. Tällainen valinnanvapaus on myös Diablo 3:n selkäranka, mutta siinä valinnat ovat merkityksellisiä ja erot suuria. Jos napataan pakasta kaksi satunnaista noitatohtoria, todennäköisesti kummankin pelityyli on täysin erilainen. Tämä ei Chaosbanessa ole mahdollista. Kyvyt ovat aivan liian samanlaisia, eikä niitä voi tuunata oikeastaan mitenkään. Niinpä pelikokemus tuntuu prikulleen samalta, olipa kyseessä ensimmäinen tai 301. pelitunti. Ja se on huono juttu, se.

Ongelmaa pahentaa se, että Chaosbanen lootti on aivan eeppisen tylsää. Sitä kyllä jaetaan avokätisesti, mutta kun suurin osa siitä joko ei nosta hahmon tehokkuutta lainkaan tai parhaimmillaankin tarjoaa kirjaimellisesti 0,5% tehon entiseen kirveeseen verrattuna, kuka jaksaa innostua? On uskomattoman tympeää tappaa koko monituntisen luvun pomo ja saada palkkioksi pari roskaesinettä, joista kumpikaan ei edes paranna hahmoa.

Jälleen Diablo 3:een verrattuna eräs sen hauskimmista hetkistä on löytää jokin uusi esine, jonka voimakkaat bonukset ja erityispiirteet vaikkapa mahdollistavat jonkin aivan uudenlaisen hahmobuildin ja innostavat kokeilemaan jotain uutta ja erilaista. Jälleen, tätä ei Chaosbanessa tapahdu. Pelissä kyllä on esimerkiksi settibonuksia, mutta kuka jaksaa innostua siitä, että yhden viisiosaisen esinesetin päälleen laittamalla saa huikeat 5% lisää kestopisteitä?


Kun lootista 99% on turhaa roskaa, sillä roskalla olisi kiva tehdä jotain. Diablossa roskaesineet voisi myydä ja ostaa niistä saamillaan rahoilla kauppiailta jotain, tai todennäköisemmin purkaa esineet atomeiksi ja alkuaineilla sitten craftata joko itselleen tai alttihahmoilleen uusia varusteita. Käsittämättömästi Chaosbane ei sisällä sen enempää kauppiaita kuin craftaustakaan. Ainoa asia, mitä esineillä voi tehdä, on lahjoittaa ne ”keräilijöille”, ja näin täyttää mainemittaria. Sen kilahtaessa ylemmäs saa sitten kourallisen rahaa (jolla ei tee oikeastaan mitään) ja kristalleita, joilla kivutaan hitaasti hahmokohtaista kykypuuta.

Niinpä pelaaminen on tylsää. Seistään keskellä valtavaa vihollisnippua katselemassa, kun kestopistepalkit laskevat turhan hitaasti. Pomotaisteluita lukuunottamatta perusvihollisista ei ole mitään vaaraa, mutta niiden tappaminen kestää hetken liian pitkään. Erot vihollisten välillä ovat myös puhtaasti kosmeettisia: Nurglen ja Khornen demonit näyttävät erilaisilta, mutta taistelevat aivan samalla tavalla. Tylsää.

Jos olen täysin rehellinen, Warhammer: Chaosbanen pelaaminen olisi loppunut minulta jo ennen tarinatilan puolta väliä, ellei niskassa olisi ollut arvostelunakki. Tavallaan olen ihan tyytyväinen että pelasin pelin loppuun, sillä nyt tuli ainakin selvitettyä, miten totaalisen itseääntoistava pelikokemus lopulta onkaan tarjolla.



Warhammer: Chaosbane on lopulta valtava pettymys. Kivojen alkutuntien takaa paljastuu innoton ja tylsä Diablo-klooni, mikä alkaa olla herran vuonna 2019 jo aika anteeksiantamaton juttu. Kehitystiimi on varmasti pelannut kilpailijoitaan ja uskon heidän kykyihinsä sen verran, että oletan heidänkin huomanneen, mikä tekee niistä niin hyviä ja suosittuja. Miksi hyviä ideoita ei ole sitten kopioitu Chaosbaneen?


Veikkailla voisi vaikka maailman tappiin asti, mutta veikkaan että lopulta tiimiltä on vain loppunut aika kesken. Chaosbane tuntuu nyt suunnilleen varhaisen beta-vaiheen peliltä, jossa sisältö alkaa olla paikallaan mutta kaikki viilaus ja kiillotus puuttuu, eikä bugejakaan ole korjattu. Niitä kun riittää. Kyvyt tökkivät, usein dialogissa hahmot puhuvat ääneen aivan eri hahmojen vuorosanoja, ja kerran pelini tyssäsi kokonaan pitkäksi aikaa, koska jostain syystä luvun päättävä pomohirviö ei kuolemansa jälkeen kuollutkaan, vaan jäi tökkimään keskelle huonetta ja mystisesti tappoi minut aina kesken skippaamattoman dialogikohtauksen. Vasta usean yrityksen jälkeen onnistuin etenemään.

Chaosbane on parhaimmillaan, ja oikeastaan pelaamisen arvoinen ainoastaan, kavereiden kanssa koettuna. Jaetun ruudun drop in/drop out -moninpeli toimii mainiosti. Mukaan pääsee todella helposti ja peli toimii muutenkin teknisesti. Nettipeli on kuitenkin aivan täysi susi, enkä onnistunut kuin kerran edes pääsemään nettipeliin. Loput kerrat vastaan tuli käsittämättömiä virheilmoituksia ja ongelmia.


Koska elämme herran vuotta 2019, mitään peliä ei tietenkään vain ”julkaista”, vaan kaikki elävät loputtomiin päivitysten ja tuunausten noidankehässä. Niinpä Chaosbaneakin tullaan varmasti tuunaamaan. Se tulee saamaan lisää sisältöä, kaipaamiaan bugikorjauksia, tasapainotuksia ja uudistuksia.

Voi olla, että puolen vuoden päästä Chasosbane on jo ihan hyvä peli. Juuri nyt se on kuitenkin paha pettymys. Warhammer-lisenssin ohella se ei nimittäin tarjoa mitään sellaista, mitä Diablo 3, Path of Exile tai Grim Dawn eivät tekisi äärimmäisen paljon paremmin.

Miksi siis pelaisin tätä niiden sijaan?