1300-luvun puolivälin Euroopassa oikein kenelläkään ei ollut kivaa. Mustana surmana tunnettu ruttoepidemia niitti satoaan ja tappoi arvioiden mukaan 30-60% Euroopan väestöstä. Koska ilmiötä ja sen patogeneesiä ei aikanaan oikein ymmärretty, ihmiset turvautuivat toinen toistaan ihmeellisiin ja järkyttäviin keinoihin yrittäessään pysäyttää ruttoa.


Tähän karuun ja lohduttomaan maailmaan sijoittuu myös A Plague Tale: Innocence, joka kertoo tarinan nuoresta ranskalaistytöstä keskellä ruton runtelemaa maailmaa. Sen tarina ja henkilöt toimivat oikein mainiosti, ja pelattavuuskin on hyvällä tasolla... ainakin välillä.



Pelin tapahtumat saavat alkunsa Amician perheen kotitilalta, kun paikallisen inkvisition edustajat saapuvat miekat kiiltäen hakemaan Amician pikkuveljeä mystisistä syistä. Koko ikänsä oudoista päänsäryistä kärsinyt ja eristyksissä elänyt Hugo on Amicialle miltei ventovieras, mutta kohta on pakko tutustua perusteellisesti. Muun perheen ja tilan väen viivyttäessä sotilaita usein jopa henkensä luovuttaen, nuori kaksikko pakenee Ranskan maaseudulle etsimään tuttua lääkäriä, joka ehkä voisi auttaa Hugoa tämän sairauden kanssa, ja suojella kaksikkoa inkvisition sotilailta.


A Plague Tale on todellakin karu peli, joka ei säästele pelaajaansa. Jo tarinan alkuvaiheilla lapset heitetään keskelle ruton runtelemaa maalaiskylää, jonka asukkaat ovat muodostaneet oman militiansa ja polttavat nyt noitia, vääräuskoisia ja muita mukamas tautia aiheuttavia entisiä naapureitaan.


Oikeastihan tauti levisi enimmäkseen rottien ja niiden kantamien syöpäläisten mukana, ja rotat ovat pelissäkin merkittävänä elementtinä mukana, joskin fantastisempana versiona kuin todennäköisesti oikeasti. Pelin maailmassa maan kuoren alla risteilee valtavia tunneleita, jotka suorastaan pursuavat ruttorottia. Nämä sitten vähän väliä paukahtelevat esiin viemäreistä, kaivoista tai vain maahan aukeavista tunneleistaan murhaamaan kaiken lähellä liikkuvan.

Inkvisiittoreita, hulluja ranskalaisia ja yliluonnollisia ruttorottia. On siinä nuorella kaksikolla tekemistä, mutta onneksi Amicia ja Hugo eivät ole esteidensä edessä aseettomia.



A Plague Talen pelattavuuden voisi tiivistää näin: pelissä leikitään valolla ja varjoilla. Kyseessä on käytännössä puhdas hiippailupeli, sillä pelaajan ohjastama Amicia ei pysty taistelemaan rottia eikä todellakaan inkvisition raavaita sotureita vastaan. Rottaparvien kohtaaminen tai sotilaiden kynsiin päätyminen päättääkin pelin kertalaakista.


Sekä rotat että sotilaat vaativat aivan omanlaisensa torjuntakeinot. Sotilailta piileskellään hiiviskelemällä kyyryssä seinien ja esteiden takana, korkeassa ruohikossa kyykkimällä tai heittelemällä kivillä metallisia esineitä ja näin vetäen sotilaiden huomiota hetkeksi muualle. Rotat taas eivät moisesta piittaa, vaan löytävät Amician ja Hugon vaikka pilkkopimeässä. Rotat kuitenkin pelkäävät valoa, eivätkä tule soihtujen tai liekkien lähellekään.


Kahdenlaiset vaarat tuovat peliin pelattavuudeltaan täysin erilaisia osioita, jotka kumpikin tuntuvat vähemmän miltään dynaamiselta hiiviskelyltä ja enemmän ennalta suunnitelluilta puzzleilta, joihin on yksi tai maksimissaan muutama ratkaisu, jotka keksimällä pääsee eteenpäin. Sotilaat eivät esimerkiksi läheskään aina partioi, vaan seisovat paikallaan sopivasti juuri eteenpäin vievän reitin varrella. Peli jakelee avuliaasti pelaajalle aina kohtauksissa tarvittavia työkaluja, joten jos alueelle vievän tien varrella on heitettävä ja ääntä aiheuttava saviruukku, sellaista tarvitaan. Jos tarjolla taas on kiviä, jossain on myös kolisevia panssaripinoja tai muuta, johon kiviä nakata.

Pelin kunniaksi on todettava, että tarinan edetessä kehittäjät ovat alkaneet luottaa enemmän siihen, että pelaajat ymmärtävät, mistä pelissä on kyse, ja keksineet monipuolisempia ja lennokkaampia puzzleja. Joissain kohtauksissa mukaan liittyy muitakin paikkaansa etsiviä nuorukaisia, joilla on aina omat erikoiskykynsä. Niinpä alun harjoittelun jälkeen pitääkin kohta hyödyntää Amician kykyjä ja komentaa samalla kavereita vaikkapa siirtelemään palavia hiilipannuja, eliminoimaan vartioita tai availemaan ovia.


Koska kyseessä on ”kerrasta poikki” -henkinen hiippailupeli, edessä on myös ajoittain turhautumista kun tekoäly ei toimikaan aivan niin kuin kehittäjät olivat selvästi suunnitelleet. Kyllä se vähän syö miestä kun vartija päättää vaikka selkänsä takana tapahtuneen kolahduksen jälkeen lähteä tutkimaan tapahtunutta maisemareittiä pitkin, ja kävelee suoraan pelaajan muka-turvalliseen piilopaikkaan. Checkpointit on sijoiteltu usein ikävän kitsaasti, mikä on ongelma varsinkin pitemmissä skriptatuissa osioissa. Kun edessä olisi monen minuutin mittainen osio, jossa pitäisi kulkea hidasta tahtia kavereiden mukana ja sattuu kuolemaan aivan sen lopussa, on todella ikävää joutua palaamaan koko kohtauksen alkuun, välillä useita kertoja putkeen.



A Plague Tale sisältää myös jonkin verran craftailua. Tarinan edetessä Amicia löytää maaseudulta jos jonkinlaisia raaka-aineita, joilla voi vaikkapa hiljentää kengistään lähtevää ääntä ja näin pienentää sitä etäisyyttä, jolta viholliset kuulevat Amician hiiviskelyn. Samaten pelin aikana käyttöön avataan uusia työkaluja, joilla voi esimerkiksi sammutella tai sytytellä palavia esineitä kauempaa tai pakottaa rottalaumat hetkeksi siirtymään haluamaansa paikkaan. Craftailu itsessään tuntuu vähän turhalta, sillä kaiken tärkeän saa ilmaiseksi pelin edetessä, joten ne vapaaehtoiset tuunakkeet ovat vaikutukseltaan hyvin pliisuja.


A Plague Tale on noin ensimmäiset 80% kestostaan erinomainen peli. Sen hahmot ovat uskottavia, tarina kiinnostava ja maailma kiehtovalla tavalla brutaali. Sitten koko homma lässähtää käsiin kuin pannukakku konsanaan. Aiemman pelin aikana tarinassa vain vihjauksina mukana olleet yliluonnolliset elementit hyppäävät pääosaan ja koko homma muuttuu huonoksi fantasiafiktioksi. En toki spoilaa sen tarkemmin tarinan käänteitä, mutta totean kuitenkin, että ainakin omalla kohdallani pettymys oli suuri ja todellinen.


Lisäksi pelattavuudessa on ongelmia. Niiden jo mainittujen skriptausongelmien aiheuttamien yllätyskuolemien ohella viholliset ovat vain niin ... videopelimäisiä. Ne eivät tunnu realistisilta tai inhimillisiltä, vaan puzzlen palasilta. Saman vihollisen voi harhauttaa tutkimaan samaa haarniskapinoa vaikka maailman tappiin saakka. ”Taisin vain kuvitella kaiken”, tuntuu tökeröltä ensimmäisellä kerralla, saati sitten viidennellä.

Niinpä en voi suositella A Plague Talea aivan niin innokkaasti kuin olisin toivonut. Ne ensimmäiset 80% kestostaan peli todellakin vei minua tehokkaasti mukanaan ja tuntui ajoittain huippupisteiden arvoiselta. Kömpelö tarinan lopetus ja pelilliset ongelmat kuitenkin vesittävät sen verran pakettia, että on pakko tyytyä jonkinlaiseen pliisuun kompromissiin.