Jättimäisiä hirviöitä, jättimäisiä miekkoja ja jättimäisiä tissejä. Mitä enempää sitä osaisi edes kaivata? Jos suursuosikki Monster Hunterin jäljiltä jäi vielä himo hirviönlihaan, animehenkinen God Eater 3 tarjoaa jumalattoman kokoista kärhämää.




Bandai Namcon God Eater -sarja on kasvanut vuosien saatossa. Nöyrästä käsikonsolipelistä alkunsa saanut kolmannen persoonan hack ‘n’ slash -rämpytys on nähty vuosien varrella kotikonsoleilla, mobiilialustoilla, animena ja kirjoina. Aragami-nimisten hirviöiden metsästäjistä kertova sarja kutkuttelee samoja hermoja kuin suosittu Monster Hunter: sarjojen pointtina ovat kantajaansa kookkaammat aseet ja sitäkin kookkaammat hirviöt. Helmikuun alussa ilmestynyt God Eater 3 on pelisarjan ensimmäinen tekele, jota ei ole alkujaan suunniteltu käsikonsoleille. Lopputuloksena on entistä kunnianhimoisempi hirviönmetsästys.

God Eater sijoittuu viitisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen. Post-apokalyptista maisemaa sakeuttavat massiiviset tuhkamyrskyt, jotka kulkevat tuhoten kaiken tieltään. Myrskyn lisäksi ihmiskuntaa kurittavat aragamit, jotka ovat omituisia, yksisoluisista eliöistä rakentuvia otuksia, joita vastaan on tehtailtu hybridisotureita. Näiden lapsisotilaiden kroppiin on istutettu samaisia, Oracleiksi nimettyjä yksisoluisia eliöitä. Kuulostaako väsyttävän monimutkaiselta? Onko tämä kaikki enemmän tai vähemmän turhaa? Harhaileeko ajatus jo nyt? Kyllä, kyllä ja kyllä. Tarina tyyleineen on sitä animeinta animea: kaikki on turhan monimutkaista, maailmanrakentelua riittää useammankin universumin edestä ja hömppämittarit ovat täpissä. Löytyy lapsisotilaita, isotissisiä johtajia sekä teippiin, kangassuikaleisiin ja huiveihin hukkuneita teinejä. Kaikki on kuitenkin lopulta puhdasta taustamelua, sillä peli tuntuu olevan kiinnostunut vain hirviöiden lahtauksesta.


Kolmas God Eater kertoo Pennywortin sataman God eatereista. God eaterit eivät siis tosiaan ole mitä tahansa steroideilla pumpattuja lapsia, vaan aragamien soluilla tykitettyjä supersotilaita, jotka pystyvät käyttämään kroppansa kokoisia demonimiekkoja ja paholaistuliluikkuja. Nälkäpalkalla taistelevat teinit saavat mahdollisuuden leveämpään leipään, kun jättimäinen tuhkamyrsky tuhoaa Pennywortien tukikohdan. Paikalle saapunut karavaani nappaa muksut mukaansa ja uusi seikkailu alkaa: jostakin pitäisi kaivaa tarpeeksi tuohta ja vaikutusvaltaa uuden elämän aloitukseen, mutta karavaanin kätkemät salaisuudet täytyy selvittää ensin.


Animekliseitä surutta kierrättävä tarina ei kohoa missään vaiheessa edes keskinkertaiselle tasolle. Mitäänsanomattomat hahmot toistavat turhia latteuksia ja horisevat useamman minuutin monologejaan, vaikka mitään sanottavaa ei olisi. Juonenkäänteet paistavat läpi, vitsien ovat myötähävettäviä ja hahmot pahvisia. God Eaterin universumista innostuneille kolmas osa tarjoaa varmasti uutta opittavaa, mutta turisteille ei ole mitään mainittavaa tarjolla.



Tarinasta viis, jos toiminta kuitenkin toimii. Mutta toimiiko se? Mahdollisimman objektiivisesti tarkasteltuna God Eater 3 tippuu kolmen tähden keskiluokkaiseen kastiin: kaikki on hyväksyttävällä mallilla eikä suuria ongelmia ole, mutta klassikon asemaan rahkeet eivät riitä. Subjektiiviset mieltymykset kuitenkin kertovat, kannattaako visaa vinguttaa. Tyylillisesti ja mekaniikallisesti God Eater 3 on hyvin, hyvin, hyvin perinteinen kolmannen persoonan hack ‘n’ slash -nakuttelu Japanista, aina pelialueiden suunnittelusta kontrolleihin.


Jos kolmannen persoonan hack ‘n’ slashaily (eli tuttavallisemmin napinrämpytys) on God eaterin pihvi, niin hahmonrakennus vastaa lautasmallin potaatteja. Peliaika jakaantuu kahtia areenoilla mätkinnän ja kotiluolassa nikkaroinnin välille; grindaavassa kaavassa pelaaja viipaloi jättihirviöitä uusien materiaalien toivossa, joilla sitten saa rakennettua entistäkin terävämmän lihaveitsen. Varustegrindausta riittää ensin n. 20-30 tuntisen kampanjan verran, minkä jälkeen hommaa jatketaan hamaan tulevaisuuteen saakka. Jos varusteiden korkeammat numerot eivät saa viisaria värähtämään, tarjolla on laihasti eväitä.


Tavaroiden keräily on sentään tehty mahdollisimman miellyttäväksi. Siihen ilmiselvimpään vertailukohteeseen – eli Monster Hunteriin – verrattuna metsästys on hyvin suoraviivaista: hirviöitä ei tarvitse esimerkiksi ympäristöistä jäljittää, kunhan vain katsoo kartalta seuraavan punaisen pisteen. Jäljittämiselle ei muutenkaan olisi tarvetta, sillä God Eaterin ympäristöt edustavat niitä perinteisimpiä sokkeloareenoja. Pienikokoisista kartoista löytyy suurimman osan ajasta vain muutama isompi huone, jotka ovat yhteydessä toisiinsa käytävien avulla. Tylsä kenttäsuunnittelu vaivaa entistä enemmän, kun samoja karttoja kierrätetään surutta.



Vuosituhannen hutkinta alkaa heti, kun seuraava lounas on näköpiirissä. God Eater 3 saattaa vaikuttaa puhtaalta rämpytykseltä kun peliä kokeilee ensi kertaa, mutta muutaman pelitunnin jälkeen pelaajalla on käytössään kunnon kykykimara. On nopeaa ja vahvaa hyökkäystä, väistöä, toisenlaista väistöä, blokkia, hyppyä, kauko- ja lähiaseita, asedemonin puraisua, kameran lukitusta ja siirtämistä ja vapautusta, luodinvaihtoa ja aseen lennosta muokkausta. Kun päälle lyödään vielä erilaiset tavarat lääkintälaukuista efektipommeihin, hahmokohtaiset kyvyt (niin pelaajalle kuin tiimikavereille) ja hahmojen väliset sidoskyvyt, voidaan sanoa että God Eater rakentaa taistelukokemuksen useista palasista. Haulikkoa heiluttava sirppisoturi taistelee tyystin erilailla kuin karbiinia käyttävä kirveskaveri. Ohjaus on tarkkaa ja hyvin reagoivaa, mutta genrelle totuttuun tapaan pelikamera suhailee vähintään puolet ajasta väärässä suunnassa.


Monipuolisista taistelumekaniikoista huolimatta sunnuntaisuharit selviävät pitkälle jo puhtaalla rämpytyksellä. Puolivälissä peliä vaikeustaso tuplaantuu, mutta jos peliä on pelannut oikeaoppisesti – eli grindannut materiaaleja sormet ruville – ei kasvukäyrä aiheuta mahdottomia ongelmia. Suurempaa väsymystä aiheuttaa huono rytmitys: erityisesti alkupuolella useimmat tehtävät ovat noin viiden minuutin mittaisia, jonka jälkeen palataan latausruutujen kautta takaisin kotiin. Jos on tarinapelaaja, useisiin huoneisiin ja kerroksiin jaetut tukikohdat pitää juosta aina uudelleen läpi dialogin toivossa. Tiimiläisillä on harvoin mitään mielenkiintoista sanottavaa, mutta jorinat skippaamalla tuntuu kuin pelistä missaisi suuren osan. Lopulta huomaakin olevansa jumissa huonosti rytmitetyssä kaavassa, jossa jokaista muutaman minuutin hikijumppaa seuraa yhtä pitkä juoksentelu tukikohdan autioilla käytävillä.

Tukikohdassa ramppaamisellekin on kuitenkin edes yksi oikeutus, eli uusien varusteiden nikkarointi. God eatereiden muokkausvaihtoehdot ovat niin massiiviset, että niitä voisi pitää omana erillisenä pelinään: pelkästään kauko- ja lähiaseita – sekä kilpiä – on kymmeniä erilaisia, joista jokaista voi tietysti myös päivittää. Aseisiin saa lisäksi sekä perinteisiä että Burst arteiksi nimettyjä kykyjä. Hahmolle itselleen taas saa sekä Engage effecteiksi että Acceleration triggereiksi nimettyjä boosteja, kuten myös Burst Control Uniteja. Vapaasti valittavien ja paranneltavien kykyjen lisäksi hahmolla on perinteiset varustevalikot. Kaiken tämän muistaminen ei ole kuitenkaan tarpeeksi, sillä tiimikavereilla (joita on useampi valittavissa) on kaikilla omat kykypisteensä, burst artinsa, aseensa, acceleration triggerinsä ja engage effectinsä, joiden lisäksi jokaisella hahmolla on oma yhteiskykynsä pelaajan kanssa; nämä yhteiskyvyt antavat yhteisiä boosteja, kuten molempiin vaikuttavat tavarat. Tämän lisäksi kavereille voi lisätä omavalintaisia kykyjä, kuten myrkytyksen aiheuttavia iskuja tai kaatuneen kaverin nopean noston. Puuh.


Kaikki nämä erilaiset kyvyt, boostit, aseet ja erikoisiskut täytyy sisäistää edes pintapuolisesti, jos haluaa luoda täydellisesti yhteen toimivan ja toisiaan tukevan tiimin. Kokonaisuuden hiomiseen kuluu kuitenkin huima osuus peliajasta, joten jos numerohelvetti aiheuttaa jo ajatuksena näppylöitä, kannattaa suosiolla etsiä muuta pelattavaa. Henkilökohtaisesti huomasin ohittavani suurimman osan hahmonrakentelusta tarkoituksella, sillä God Eaterin heikko tarina latisti innostumistani peliä kohtaan: jaksanko todella vertailla 18 eri miekan tilastoja keskenään ja miettiä miten ne toimivat yhdessä tiimikaverini valinnanvaraisten kykyjen kanssa, jos muutenkin lähinnä pikapelaan kampanjaa läpi?



Audiovisuaalisesti God Eater 3 ajaa asiansa. Grafiikat ovat käytännössä viime konsolisukupolven tasoa eikä äänipuolelta jää mieleen yhtikäs mitään, mutta mikään ei myöskään pahemmin ärsytä. Teknisesti kaikki toimii, eivätkä esimerkiksi latausajat nouse koskaan ärsytykseksi. Mukavana lisänä pelistä löytyy co-opia sekä kahdeksan pelaajan erikoispelimuoto, jossa isompia hirviöitä kurmotetaan kookkaamlla köörillä.


God Eater 3:n edustama animehömppä on kuitenkin juuri hömppää: täysin unohdettavaa ja helposti ohitettavaa ajantappoa tylsille illoille. Pelatessa mikään ei ärsytä mahdottomasti eikä innosta mahtipontisesti, jumalat vaan kaatuilevat yksi toisensa jälkeen ja pohjaton inventaario kasvaa kasvamistaan. Mukiinmenevä toiminta ajaa asiansa, mutta ei tähän ehkä roposiaan kannata uhrata, ellei ole se verenmakuisin metsästäjä.