Olin jo unohtanut millainen peli Borderlands oikeastaan oli. Muistikuvat olivat lämpimiä - jotain hauskaa rähinää ja paukettahan se oli. Se taisi myös näyttää hauskalta. Nyt Gearbox ja kaverit päivittivät Borderlandsin uuteen uskoon ja uudelle raudalle tahallisen koomisesti nimetyllä Game of the Year -painoksella. Sen myötä muistin liiankin koukuttavasti miten huikean hyvä peli Borderlands on edelleen.

Pandora-planeetan pew pew -seireenit näet kutsuivat luokseen niin vastustamattomasti, että heidän parissaan on sujahtanut nyt aivan liian monena iltana aivan liian monta tuntia.


Borderlands on ihanan päätön peli. Se sijoittuu kaatopaikkamaiselle Pandora-planeetalle, joka on jäänyt täysin rappiolle. Jäljelle ovat jääneet ne raukat, jotka eivät päässeet pois viimeisen evakkolaivan kyydissä ja ne, joille laiton ja päätön elämäntyyli sopii mitä parhaimmin. Asukkaat ovatkin joko melkoisia rajatapauksia tai täyskahjoja, jotka elävät täyttä Mad Maxia, kiitävät bandiittijunissaan ja nauttivat hulluudestaan. Pandora on kuin villi länsi, jonne on viskattu reilusti postapokalyptiikkaa ja kaasutettu ilmakehä täyteen sekopäähuumeita. Sitten vielä ne villiintyneet robotit, crazyhuumori ja kaikki muutkin älyttömyydet.



Se on ihana sekamelska. Gearboxin tekijätiimi ja käsikirjoittajat ovat käyneet täysin ylikierroksilla, sillä mikään ei ole ollut liian älytöntä peliin laitettavaksi. Ai tehdään yhdestä robotista bossitaistelukana? Mikä ettei, mahtavaa! Palvelurobotti muuttuu ninja-avaruusalukseksi ja yllyttää robotteja kapinaan, robolutioniin? Käy! Huumori on roisia, räjähtelevää, pöhköä ja sitä on paljon.

Vuosikymmenen jälkeen koettuna Borderlands iskee yhä aivan täysiä ja se on oikeastaan jopa yllättävää. Miettikääs nyt. Tehdään räiskintäpeli. Heitetään siihen 2-4 pelaajan cooppi. Ympätään tämä hienoisen roolipelimäisiin raameihin, mukaan kevyttä hahmonkehitystä ja hei, sitten aivan älyttömästi swagia. Loottia. Roinaa. Kamaa. Siis ai-VAN ä-lyttö-mästi kerättävää romua, etenkin aseita. Tätä voisi kutsua kamahiiren taivaaksi/painajaiseksi, sillä kerättävää tavaraa on niin uskomattoman paljon. Ei se, että tapetuilta vihollisilta putoaa rahaa ja joskus tehtävissä tarvittavia esineitä, mutta kun niiltä putoilee myös käsittämättömät määrät aseita ja varusteita, joita pieni hamsteriparka koettaa epätoivoisesti kerätä mukaansa myytäväksi tai omaan käyttöön. Lisäksi aseilla on niin julmetusti vakio-ominaisuuksia sekä kaikenlaisia sivuvaikutuksia ja muuttujia, joiden myötä asehamsteri kärsii todennäköisesti jossain vaiheessa totaalisen burnoutin. Eihän pelaaminen edes etene mihinkään, jos yrittää inventoida kaikki löytyvät aseet ja puntaroida onko tämä parempi kuin tämä tai tuo. Ottaako itselle vai laittaako reppuun myytäväksi?

Yllämainittu ei ehkä kuulosta hyvältä myyntipuheelta - mutta se on. Borderlandsissä ei pelata muutamalla vakiotussarilla, vaan erilaisia asetyyppejä on puolen tusinaa ja niiden sisällä on liki loputtomasti variansseja. Perustussarit voivat olla melko identtisiä, mutta vähänkin paremmissa aseissa on loputtomasti vaihtelua. ja erikoisominaisuuksia. Yksi Borderlandsin lumoavista ominaisuuksista onkin tämä valtava monipuolisuus, kun koska tahansa käteen voi löytyä uusi ase, jossa on ehkä jokin juuri minua ihastuttava erikoisominaisuus - tai sitten vain repivä tulinopeus, pitkä kantama taikka jotain muuta makiaa.

Onhan siellä kaiken pyssyttelyn alla vielä koukuttava pelikin. Hauska, nopeatempoinen ja kiinnostava räiskintäseikkailu vie pelaajaa Pandoran pinnalla monituisissa tehtävissä, joista osassa on järkeä, osassa ei sitten yhtään. Niiden kaava on yleensä klassinen: mene jonnekin, räiski hirveästi, tee selvää jostakin bandiitti- tai robottijoukosta, etsi esineitä, tuo ne minulle. Samalla matkan varrelle mahtuu myös seikkailuja, uusia sivutehtäviä ja hauskoja kohtauksia. Joskus myös kovia bossitappeluja, joita saa yrittää muutaman kerran uudelleenkin. Harvemmin mitään aivan ylettömän rassaavaa, ellei väkisin tunge liian korkean levelin haasteisiin. Siinä sivussa kehitetään hahmon kykyjä ja tuunataan tätä erilaisilla varusteilla. Lopputulos on maukas toimintaseikkailu, jota voi pelata yhdelläkin ainoalla hahmolla mitä monituisemmilla eri tyyleillä ja taktiikoilla. Ja kun hahmonsa voi valita neljästä erilaisesta, niin pelattavaahan tässä riittää.


Vaan mitäs tämä Game of the Year -painos tarkoittaa? Sitäkö vain, että vanha peli julkaistiin uusiksi rahat pois -meiningillä? Ei ihan. PC-version ennestään Steamissä omistaneet saavat GOTY-painoksen ilmaisena päivityksenä, mikä on kiltisti tehty. PlayStation 4- ja Xbox One -pelaajat joutuvat pulittamaan rahaa. Mutta se on hyvin käytettyä rahaa.

GOTY on myös yllättävän hyvän näköinen, sillä visuaalit on remasteroitu nykypäivän tasolle. Celsheidattu grafiikka on jo lähtökohtaisestikin ajattomampaa kuin tavallinen 3D, joten niiden nostaminen 4K-aikakauteen on onnistunut oikein hyvin. Tarkemmat tekstuurit ja hahmomallit tekevät pelistä näyttävän tämänkin päivän mittareilla, myös 1080p-tarkkuudella pelattuna. Ei voi valittaa, vain nauttia. No, on siellä välillä vilahtanut pari bugiakin mutta ei mitään, mikä olisi pelikokemusta pilannut tai haitannut.




Siinä samalla tekniikkaa on muutenkin viilattu niin, että Borderlands 2:n ja muiden teosten oppeja ja läksyjä on tuotu myös GOTYyn. Ruudulla oleva kartta toimii paremmin, mekaniikoissa on paljon pelattavuutta kohentavaa pikkuviilausta ja inventaariojärjestelmäkin on reilusti aiempaa parempi. Ja voi jumpe: nyt hahmot keräävät automaattisesti maahan pudonneet pikkuromppeet, kuten rahat ja ammukset. Tämä jeesaa pelaamista aivan huimasti.

Onhan siellä vielä kaikenlaista muutakin, joista tärkeimmästä päästä varmatenkin kaikkien myöhemmin julkaistujen DLC-lisäreiden paketoiminen GOTYyn. Pelattavaa muuten riittää aika pitkäksi toviksi.

Plus jos tykkää seikkailla kavereiden kanssa, niin konsoliversiot tarjoavat loppubonuksena neljän pelaajan moninpelin samalla ruudulla, split-screenillä. Sen kun laittaa tulille isolla 4K-töllöllä ja varustaa jääkaapin pitkää viikonloppua varten, niin kelpaa.