Terroristit päättävät pistää Luoteis-Englannin sekaisin vuonna 1987. Fiktiivisessä tarinassa pommi-iskulla onnistutaan teloittamaan 23 kansalaista, mutta onko syyllinen hän, jonka nimi brittimedian lööpeissä komeilee? Onko päättäjien kansalaisoikeuksia heikentävä lakiehdotus mahdollista kaataa? Tästä ottaa selvää Harvey Miller, toimittaja, jolla on neljä tuntia aikaa selvittää mistä on todella kyse.


Miller on onnistunut sopimaan tapaamisia valtion turvajärjestelmistä vastaavaan yhtiöön, jolla on osansa säädettävään lakiin ja toisaalta terrori-iskun pää näyttämö löytyy samasta rakennuskompleksista. Miller pitää huolen, ettei varmasti myöhästy neuvotteluista ja onkin hyvissä ajoin pelipaikalla. Tunnin aikana ehtiikin hyvin tutkimaan mestoja, tonkimaan henkilökunnan muistiinpanoja ja selvittämään muita mahdollisia pääjuonta paljastavia johtolankoja. Miller tekee pelin edetessä muistiinpanoja, johon seikkailun kannalta olennaisimmat asiat kirjataan ylös. Tämän ja ajan rajallisuuden vuoksi pelimaailmassa eteen tulevien papereiden tarkempi lukeminen jää vähälle, kun peli kerää olennaiset asiat automaattisesti talteen pelkällä vilkaisulla.


Pelihahmon kello on syytä aika ajoin kaivaa hihan alta esiin, koska jos tapaaminen alkaa klo. 16:00, on silloin oltava myös sovitussa paikassa, tai haastattelu menee ohi ja olennaisia asioita tarinan kannalta jää hämärän peittoon. Kun aikaa kerta on, niin sitä ei todellakaan kannata jättää käyttämättä. Pelimaailmasta löytyvät vihjeet ja paljastukset avaavat tarinan lisäksi pohjaa sovitulle keskustelulle. Vihjeitä satelee myös puhelimen kautta, mutta kun eletään kultaista aikakautta, ei Nokia tune soi, vaan puhelinkopit yllättävät aika ajoin kimakoilla sävelillään.



Pelin kannalta olennaisimmat palaset löytyvät toimistorakennuksen tiloista, joihin toimittajallamme ei ole mitään oikeutta mennä. Tarkkasilmäinen toimittajamme löytää kuitenkin unohtuneita kulkukortteja ja salasanoja, millä pääsee ovista sisään ja mahdollisesti jopa tunkeutumaan 80-luvun kankeisiin tietojärjestelmiin. Ei ole valtion turvasysteemit kauhean hyvissä käsissä, kun päiväsaikaan toimittajallekin annetaan vapaat kädet tehdä mitä lystää – tai no, ei aivan. Millerin toimintaa toimistorakennuksessa rajoittaa kaksi vartijaa, jotka tuntuvat olevan turhankin usein juuri siellä, missä pelisankarimme.


Rakennuksessa tallustavat vartijat tuntuvat alkuun kovinkin mukavilta, mutta jatkossa he syövät melkoisesti tutkimisaikaa läsnäolollaan ja toisaalta kiinni jäädessä saattavat ottaa pidempään puhutteluun, tai heittää lopulta rakennuksesta pihalle toistuvien rikkeiden vuoksi. Kaverit ovat myös melko tarkkoja, koska niin hiljaa hiipiminen tuntuu mahdottomalta, etteivät nämä viereisessä tilassa ollessaan jättäisi sankariamme noteeraamatta. Lähestyvää vartijaa voi piilotella pöydän alla, tai syöksymällä ahtaisiin teknisiin tunneleihin, joita pitkin pääsee myös näppärästi lukittujen ovien takana oleviin tiloihin. Myös ikkunan kautta tehtävä häviämistemppu on toimiva ratkaisu.

Graafisesti peli on hyvän näköistä ja 80-luvun tyyli on onnistuttu tuomaan peliin mainiosti niin kalustuksen, kuin arkkitehtuuristen ratkaisujen osalta. Myös radio soittaa ajan henkeä tukevaa musiikkia. Tutkimisvaiheessa keskustelut jäävät vähiin, mutta haastatteluissa dialogia tulee enemmän ja niiden osalta ääninäyttelijät ovat suoriutuneet hyvin.


Alkuun hienolta vaikuttava toteutus ontuu pahasti ajan kuluessa. Ensimmäinen pelielämystä rikkova ratkaisu löytyy tallennusmahdollisuuksista, tai oikeastaan niiden puutteesta. Peli on jaettu keskimääräisesti tunnin palasiin, joiden välillä peli tallentaa itsensä automaattisesti. Missään muussa kohtaa tallennus ei onnistu, mikä periaatteessa tukee pelin ideaa tutkimista rajoittavasta ajasta, kun ei pysty jokaisen turhan laatikoston selaamisen jälkeen palaamaan takaisin tallennuspisteeseen, mutta peli näytti myös taitonsa kaatua. Kaatumisen lisäksi onnistuin kerran jäämään ilmastointiräppänään lopullisesti kiinni ja kerran onnistuin tekemään hieman vääränkaltaisen reittivalinnan ja jouduin paikkaan, mistä kulkureittini ansiosta ei ollut enää poispääsyä. Bugeja pelistä löytyi muutenkin. Seinien läpikävely on toisaalta huvittavaa hommaa ja muutkin graafiset virheet tulivat toisinaan vastaan.



Pelin peruskontrollit ovat hyvät, mutta kun pitäisi räplätä kasettinauhuria tai tietokonetta huomaa, että peli on tehty PC:lle ja oikoen käännetty konsoleille. Toimistoista löytyy erinäisiä c-kasetteja, joista löytyy useimmiten työntekijöiden äänimuistiinpanoja. Pienen nauhurin pieniin näppäimiin pitää yrittää osua padilla ohjattavalla kursorilla, jonka pikkutarkkuus nostaa ärräpäät ilmaan. Kontrolleissa on muutenkin huomautettavaa, koska kiipeily ja teknisissä tunneleissa liikkuminen on välillä todella kankeaa ja sillon tällöin erinäisiin seinämiin meinaa jäädä pysyvästi kiinni.


Peliä on pariin otteeseen julkaisun jälkeen korjattu päivityksin, joten yllä mainitut saattavat osittain olla ainakin historiaa. Aiemmin mainitut tarkat vartijat olivat alun perin varustettu superaistein, mutta onneksi niiden kykyjä on hieman rajoitettu.

Toisaalta tykkäsin The Occupationista kovasti, mutta paikoitellen peli laittoi oikein todella vihaksi. Idea peliin on mainio, mutta toteutus ja pelitekniset ratkaisut saavat välillä karvani osoittamaan kuuta. Pelin kehittäjissä paistaa innovatiivisuus, mutta mitä ilmeisimmin nappisuoritus jää resursseista kiinni. Tarinan vetovoima hivenen hiipuu loppua kohden, mutta kokonaisuutena se on mielenkiintoinen ja sen kiemuroita on onnistuneesti piilotettu visuaalisesti monipuoliseen ympäristöön päädialogin lisäksi.


Kontrolleihin liittyvästä pikkutarkkuudesta johtuen suosittelen pelin kokeilua PC:llä, jolla pelaaminen on varmasti sujuvampaa. Pituutta pelissä on reaaliaikaan perustuvaan peli-ideaan pohjautuen se nelisen tuntia ja jokusia minuutteja päälle. Varsin positiivista pelissä on valtavirrasta poikkeava lähestymistapa – monesti peleissä terrori-iskun jälkeen turvaudutaan väkivaltaan, mutta tässä pelissä suora väkivalta loistaa poissaolollaan.