Tätä oli odotettu: jatkoa The Divisionin (2016) tarinalle ja urbaanille kaupunkiräiskinnälle ihmisten ottaessa epätoivoisesti yhteen sekä isorokon että toistensa kanssa. Pelisarjan toinen osa lähtee liikkeelle Divisioonan eliittijoukkojen sotilaasta, joka siirtyy hätäsignaalin ohjaamana Washington DC:n maisemiin. Luminen New York on jäänyt siis taakse ja uljas mutta rähjääntynyt DC odottaa siivoamista: Hyenas-rikollisjengi, Outcasts- karanteeniselviytyjäjoukkio ja militanttiryhmittymä nimeltä True Sons aiheuttavat ongelmia Divisioonan jalojen tavoitteiden, eli jälleenrakennuksen, hallinnon palauttamisen ja rauhan takaamisen edessä.


The Division 2:a voi mielestäni hyvin verrata ykkösosaan kokonaisuutena, sillä peli pyrkii olemaan hyvin samankaltainen edeltäjäänsä nähden. Varsinainen pelaaminen perusmekaniikkoineen on suoraan tai lähes suoraan johdettu ensimmäisestä osasta, mikä tekee pelistä todella helposti lähestyttävän. Suoraviivainen ammuskelu ja tavaran kahmiminen ovat edelleen pääosassa tehtävien suorittamisen lomassa. Tehtäviä tarjotaan vapaassa maailmassa joka lähtöön pää- ja sivutehtävien lisäksi, joten tekemistä on vaikea saada loppumaan kesken kaiken. Esimerkiksi viikko- ja päivätehtävistä sekä uudelleenpelaamisen vaihtoehdoista löytyy myös himogrindaajalle puuhaa. Varsinainen tekeminen starttaa päätukikohtana toimivasta Valkoisesta talosta, mutta liittolaisten uudelleenrakennusaikeita ja tukikohtia täytyy etenemisen nimissä avustaa suorittamalla tiettyjä tehtäviä kunkin alueen vahvistamiseksi. Näihin tehtäviin lukeutuvat vihollisten kontrollialueiden valtaukset ja heidän toimintansa pysäyttäminen, suoraan tukikohdille suoritettavat sivutehtävät sekä kerättävien resurssien lahjoittaminen. Tukikohtien vahvistuttua selviytyjiä ilmaantuu lähialueelle partioimaan sekä auttelemaan taisteluissa.



DC:n monipuolinen ja vaihteleva kaupunkimaisema on kaunis ja vaikuttava jäljennös esikuvastaan. Tunnelmallinen ympäristö huokuu samanaikaisesti kuolemanhiljaista rauhaa sekä tunnetta siitä, että maailma on itsekseen aktiivinen pelaajan ympärillä. Yksityiskohdat niin sisätiloissa kuin kaduillakin sekä villiintyneet istutukset ja puutarhat, kumollaan makaavat autot, joulumarkkinoista jäljelle jääneet koristeet sekä ympäriinsä poukkoilevat eläimet lisäävät elämän tuntua. Samoin toimivat myös ympäristön äänet, sillä korttelin päästä kaikuvat huudot ja aseiden pauke istuvat kuvioon hienosti. Äänen perusteella suunnistaminen on helppoa ja toimivaa myös konfliktien välttelemiseksi. Taistelut katetaan perinteiseen malliin toimivalla ja dynaamisella toimintamusiikilla. Kaiken kaikkiaan maailma on todella sievä paketti tunnelmaa, johon yhdistyvä pelinsisäisen edistymisen tunne ilahduttaa kokonaisuutena.


Juoni jättää suoraan sanottuna toivomisen varaa. Suljettuun betaan valittu juonisisältö vaikutti lupaavammalta, kuin mitä TD2 lopulta lunastaa. Divisioonan sota pahisfaktiotia vastaan ei itsessään riitä kantamaan tarinaa, joten sitä on yritetty paikata pahvinmakuisella henkilödraamalla sekä hahmoilla, joihin pelaajan on vaikea muodostaa mitään kiintymystä tai järjellistä suhdetta. Hahmoihin pyritään tutustumaan välianimaatioiden ja dialogin kautta, mutta yritys jää todella pinnalliseksi. Tämä harmittaa, sillä odotin kohtaavani merkityksellistä kerrontaa ja vaikuttavia hetkiä tehtävillä juoksuttavien NPC-lahnojen sijaan. Peli profiloituu siis kaikenlaisista roolipeliominaisuuksistaan, kuten hahmon monipuolisesta muokattavuudesta ja RPG-henkisistäkin tehtävämalleista huolimatta vahvasti ammuskelukeräilyksi.



Sälää löytyy kaupungista ja vihollisilta runsain mitoin niin aseista, tarvikkeista ja kosmeettisista varusteista aina rakentelumateriaaleihin ja taito- ja etupäivityksiin vaihdettaviin SHD-agenttipisteisiin saakka. Etenkin aseista on harvemmin pulaa, sillä aktiivinen keräilijä löytää hyödyllistä, tasonsa mukaista tavaraa lähes liiaksi saakka. Ylimääräiset romppeet voi myydä tai hajottaa osiksi. Asepäivitykset ovat toki mukana: erona entiseen on tosin se, että reseptit niille on avattava ensin käyttöön etuvalikosta, jonka jälkeen asepäivityksiä voi valmistaa muiden rakenneltavien varusteiden tapaan. Käytännössä tämä aluksi ihmetytti, mutta systeemiin tottui nopeasti. Muutoin reseptejä aseisiin ja tarvikkeisiin voi löytää muualta maailmasta, ostaa kauppiailta tai saada tukikohdille toteutettavista projekteista. Keräiltävinä ovat myös juoneen liittyvät äänitteet sekä ECHO:t, jotka esittävät kolmiulotteisesti menneitä tapahtumia erityisillä paikoilla, mutta tällä kertaa niiden osuus jää pinnalliseksi tarinan ja toiminnan kannalta. Lisäksi muina löydettävinä on tarjolla videoklippejä, tietokantoja DC:n asukkaista ja muista hahmoista sekä erilaisia artefaktiesineitä.


Taitoja on kehitetty mielenkiintoiseen suuntaan, sillä nyt pelaajalle tarjotaan käyttöön uutta hyökkäys-, puolustus- ja korjauskalustoa mm. muokattavien dronejen, ohjattavien miinojen sekä muiden modernien vempainten muodossa entisten lisäksi. Taitoja avaamalla saa käyttöönsä enemmän erilaisia laitteita variaatioineen ja niitä voi yhdistellä oman makunsa mukaan seteiksi, joita on mahdollista myös eritellä ja tallentaa valmiiksi aseiden sekä muiden varusteiden kanssa. Sujuvasti toteutettu varustehallinta tekee settien ja yksittäisten muokkausten tekemisestä mutkatonta ja nopeaa. Omiksi uusiksi suosikikseni taitokalustosta muodostuivat oman puolen tyyppien kilpiä ja laitteita korjaava drone sekä pieni tarkka-ampujatykki, sillä ne osoittautuivat todella hyödyllisiksi ja hauskoiksi vekottimiksi niin yksin- kuin moninpelissäkin.

Aseiden ja taitojen monipuolisuus vastaa hyvin vihollisten varianssiin. Vihollisilla on tarpeeksi paljon älyä vaikuttaakseen taisteluiden kulkuun ja pitääkseen tilanteet kiinnostavina ja ajoittain myös melkoisen haastavina etenkin yksinpelissä. Vihollisiin saa uppoamaan ammuksia, mutta ei tyystin kohtuuttomasti. NPC-taistelijoiden äly ei ole selvästi vihollisten tasolla, sillä ne tuntuvat järjestävän itsensä ongelmiin tulitaistelun tiimellyksessä ja saattavat esimerkiksi tunkea ärsyttävästi samaan suojaan pelaajan kanssa niin, että vihollisiin tähdätessä saakin eteensä vain liittolaisen pään. Lineaarisuus ja toisto taisteluiden etenemisessä erottuu etenkin kaverin kanssa pelatessa, mikä on tavallaan jossain määrin mukavaakin ennalta-arvattavuuden näkökulmasta, mutta pidemmän päälle yllätyksettömyys tehtävien kulussa aiheuttaa tylsistymistä. Tehtävien ohjeistus jätetään usein tasolle “mene ja ammu”, ja niin toki lopulta käykin.


Kartan toteutus on toimiva ja suunnittelultaan se on miellyttävä käyttää, mutta minikartan merkinnät näyttävät toisinaan turhan epäselviltä. Pelaajatason mukaiset aluemerkinnät ja paikkojen nimet on merkitty selkeästi, mikä on käytön kannalta myös nopeaa ja mukavaa. GPS:n käyttö tuntuu kuitenkin välillä takkuavan, ainakin PS4-versiossa. Vaikka tehtäviä ja kohteita on helppo seurata kartalta muutenkin, yliherkkä GPS saattaa vaihtaa välillä reitin suunnan päinvastaiseksi pienestäkin virheliikkeestä tai hukata koko jäljityksen, vaikka oma kohde olisi jo lähellä. Kohteen uudelleenasettaminen auttaa, mutta vaatii joskus pari yritystä. Puute ei ole suuri, mutta näin perustavanlaatuisen navigointiavun epätäydellinen toiminta ärsyttää.



TD2 on ehdottomasti parhaimmillaan moninpelinä ja siihen kannustetaankin monella tapaa, syystäkin. Hädässä oleva pelaaja voi pyytää taustatukea muilta alueensa agenteilta, klaaneja ja ryhmiä voi muodostaa vapaasti ja viestiä voi niin emote-animaatioiden, pikaviestien kuin äänichatinkin välityksellä. Tiimin voi muodostaa 2–4 pelaajan kesken, eli jo yksikin pelaava kaveri voi tehdä kokemuksesta huomattavasti rikkaamman. Tehtävien vaikeustaso muuttuu tiimin koon mukaan, mutta vaikuttaa siltä, että suuri suhteellinen tasoero pelaajien välillä ei ole järkevää matalamman tason pelaajien kannalta, vaikka väliaikaisen tasonnoston pitäisi huolehtia eron kuromisesta umpeen. Skaalautuvuus on silti tärkeä lisäominaisuus, joka toimii yleensä melko hyvin. Suurin osa taisteluista ei tunnu moninpelinä häiritsevän vaikeilta, mutta välillä toistoonkin joutuu törmäämään. Onneksi hyökkäys- ja puolustuskuvioiden suunnittelu uudelleen tavallisesti ratkaisee sen, missä ensimmäisellä kerralla meni pieleen.


Uudet ja uudistetut Dark Zonet tuovat peliin mukaan paitsi lisää korkeamman riskin löydettävää legendaarista tavaraa, myös oman PVP-elementtinsä, sillä alueilla majailevien PVE-vihollisten lisäksi pelaajat voivat taistella toisiaan vastaan. Dark Zoneilla tosin pätee nyt pelaajan tason normalisointi, jolloin kaikki pelaavat samalta viivalta käsin, eivätkä pelialueet tuota oletuksena kärsimystä matalamman tason pelaajille. Yhteistyö on alueella liikuttaessa yksi varteenotettava mahdollisuus, mutta varuillaan on oltava, sillä toisten pelaajien aikeita ei välttämättä voi tuntea ennakkoon. Ehkä sinusta hankkiudutaan eroon heti, kun olet raivannut muille tietä kohti kalleuksia, ehkä ei. Siinäkö siis kaikki PVP:stä? Ei suinkaan. Mukana on myös konfliktitila, jossa pelaaja voi valita joko Skirmish- tai Domination-otteluiden väliltä. Skirmish sisältää yksinkertaisen tiimiräiskinnän aikaa vastaan, kun Domination taas nimensä mukaisesti on valloitus- ja puolustuspeli, jossa ensin maksimipisteet kerännyt joukko voittaa. Konfliktit tuovat hyvää vaihtelua ja haastetta Dark Zone-konseptin kylkeen, mikäli mielii ottaa välillä hieman kevyemmin.

Loppupeliin on panostettu ilahduttavan runsaskätisesti, mikä on mukava ero ensimmäiseen osaan. Kampanjan päättyessä kuvioihin astuu uusi yksityinen armeijaryhmittymä, Black Tusks, josta muodostuu eräs loppupelin vihollisista. Pelaaminen muuttuu loppupelissä niin, että uutta pelisisältöä avautuu ja hahmolleen tulee valita uusia taitoja ja aseita sisältävä erikoistumisala tarjolle tulevista kolmesta vaihtoehdosta. Erikoistuminen tarkoittaa myös sitä, että tiimiytyminen muiden pelaajien kanssa on kannattavaa, sillä monipuolisena joukkueena on mahdollista saada enemmän irti viimeisten pelituntien taisteluista. Turboahdettua puuhaa ja ammuskelua uusilla, makeilla aseilla riittää hyväksi aikaa peruskampanjankin jälkeen, joten nyt ensimmäisen osan loppupeliin pettyneitä Divisioonan agenttisankareita totisesti hemmotellaan.


Odotin The Division 2:n saapumista kuin kuuta nousevaa ja lopputulos osui melko lähelle maalia. Lisäpanostus tarinaan ja toiminnan sitominen hyvällä kerronnalla olisi tuonut sitä puuttuvaa jotakin peliin, mutta tapaus toimii myös tällaisenaan, etenkin The Division 1:n faneille. Kolmannen persoonan ammuskelu, tavaroiden kahmiminen, rakentelu ja paikkojen tutkiminen on ihan hauskaa näinkin, erityisesti pelin asettuessa sopivasti Anthemin monille pelaajille jättämään loottityhjiöön, mutta toivottavasti jo varhain luvattu lisäsisältö tuo kuitenkin mukanaan myös merkityksellisiä tarinoita. Alkuvuoden peliksi räiskinnän rima on asetettu kohtuullisen korkealle.

Arvosteltu PS4 Pro:lla