Muutaman vuoden takainen Battlefleet Gothic: Armada oli meikäläisen kirjoissa hyvinkin kova tapaus. Games Workshopin legendaariseen avaruussotaminiatyyripeliin (huh) perustuva teos oli niitä parempia digitaalinäkemyksiä Warhammer-peleistä.


Battlefleet Gothic on esikuvana jo hyvin erikoinen tapaus. Figupelissä ottavat yhteen pienten kylien kokoisten avaruusalusten muodostamat laivastot. Pelin säännöt ja tuntuma on haettu Napoleonin ajan meritaisteluista: laivat manööveräävät toistensa ympärillä yrittäen saada omat täyslaidallisensa suunnattua vihollisten paatteja kohti. Samalla pienemmät alukset ja hävittäjät puikkelehtivat kolossien keskellä tekemässä kiusaa.

Idea on täyttä rautaa ja sopii kuin nakutettu Warhammer 40K:n erikoiseen universumiin. Kun Armada oli videopelinäkin mainio, pystyin hyvillä mielin fanittamaan sitä kympillä. Jatko-osassa kaiken kehuttiin olevan suurempaa ja kauniimpaa, mikä ei lopulta ole ehkä pelille eduksi.



Vaikka se tuntuukin tämän tyylisessä pelissä ehkä vähän turhalta jutulta, Battlefleet Gothic: Armada II on tarinallista jatkoa ykkösosalle. Viimeksi Gothic-sektorin kaaoksen saatananpalvojilta pelastanut ihmisten imperiumin laivasto on kadonnut vuosisadoiksi warppiin – outoon demonien täyttämään rinnakkaisulottuvuuteen, joka mahdollistaa valoa nopeamman liikkumisen avaruudessa.


Kun laivasto putkahtaa 800 vuotta myöhemmin esiin, he ovat aivan toisessa tähtijärjestelmässä, mutta tutussa tilanteessa. Tulevaisuuden synkässä pimeydessä kun ei ole kuin sotaa. Kaaoksen ja lojalistien laivastojen vääntäessä Cadia-sektorin hallinnasta paikalle pöllähtää uusia haastajia. Necronit, vuosituhansia hiljaisissa haudoissaan levänneet avaruusegyptiläiset metalliluurangot, sekä tyranidit, koko universumin tyhjäksi syövät biologiset sotakoneet, ovat myös hyökänneet Cadiaan.

Tätä konfliktia ratkotaan sitten eeppisen 4X-strategian hengessä pelin kampanjatilassa. Pelaaja valitsee komentoonsa yhden kolmesta osapuolesta ja lähtee sitten sotimaan sektorin tähtijärjestelmistä. Valloitettuihin sektoreihin voi rakennella parannuksia ja uusia rakennuksia, jotka taas mahdollistavat paremmat asejärjestelmät, komeammat laivat ja suuremmat laivastot.


Kuten nykyään tapana on, 4X-tilassa on mukana myös tarinaa ja sen mukanaan tuomia tavoitteita. Jokaisella osapuolella on omat tavoitteensa, jotka käytännössä tarkoittavat ”mene ja valloita toisella puolella avaruutta oleva tähtijärjestelmä” -henkisten nakkien jakelua. Siinä sivussa hätämittari kasvaa tuoden mukanaan suurempia ja vaarallisempia vihollisia, ja jos se täyttyy, peli päättyy. Niinpä tehtävien suorittamisen ohella pitäisi juoksennella pää kolmantena jalkana sammuttelemassa tulipaloja eri puolilla galaksia.

Henkilökohtaisesti en innostunut 4X-tilasta lainkaan. Väänsin sitä muutaman tunnin odottaen, että se upottaisi koukkunsa lihaani ja paljastaisi viehätyksensä salat. Näin ei käynyt, joten pitäköön tunkkinsa.


Kun se pääasiallinen yksinpelitila on näin kökkö, lopun pelin varaan jää aika paljon kannettavaa kuormaa. Ilahduttavasti Armada II onnistuu siinä yksinkertaisella idealla: se jatkaa edeltäjänsä mainiolla tiellä.



Battlefleet Gothic II on omimmillaan kun se keskittyy pääasiaan: kahden avaruuslaivaston väliseen yhteenottoon. Tarjolla on 12 eri osapuolta, joista jokaisella on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Laivastoista suurin osa on tuttuja ykkösosasta. Tyranidit ja necronit ovat uusia tulokkaita, ja kiinnostavia ovatkin.


Tyranidit ovat biomekaanisia hirviöitä, joiden kaikki teknologia on elävää. Myös avaruusalukset ovat oikeasti valtavan kokoisia olentoja, jotka syöksevät sisuksistaan syövyttävää happoa, valtavia pilviä pienempiä olentoja tai vaikka jättimäiset lihakoukut, jotka vetävät vihollisten alukset Hyvinkään kokoiseen kitaan pureskeltavaksi. Vastapuolella tyranidit ovat lihaa ja suojien pettäessä niillä on paha taipumus muuttua suunnattomaksi läntiksi tien pielessä.

Necronit taas ovat superkehittyneitä ja kuolemattomia avaruusluurankoja. Necroneilla on kamalia aseita, jotka tekevät vihollisiin suorastaan brutaalia jälkeä. Samalla tuntuu kuitenkin, että oppimiskynnys on kovin korkea. Tarve mikrohallita yksiköitään on vielä suurempi kuin muilla laivastoilla, enkä ainakaan itse päässyt koskaan necronien kanssa sinuiksi.


Battlefleet Gothic II on temmoltaan ei nyt rauhallinen, mutta rauhallisempi kuin monet muut tosiaikastrategiat. Kaikki alukset reagoivat hitaasti ja massalla, joten pelaajan tulisi koko ajan ajatella pari askelta eteenpäin. Kaikilla aseilla on omat ampumasektorinsa, joten siinä missä esimerkiksi imperiumin linjalaivat haluavat pitää kylkensä kohti vihollisia ja antaa täyslaidallistensa puhua, kevyemmät torpedohävittäjät tai vaikka tyranidien happosylkijät haluavat näyttää nokkaansa vihuille.

Taistelut ovat kaunista balettia, jossa laivastot pyörivät piruetteja milloin mihinkin suuntaan yritteässään hakea niskalenkkiä vihollisistaan. Koska tämä olisi yhdelle ihmiselle aika haastavaa, laivoille voi myös antaa yleismaallisia käskyjä (”pysykää kaukana vihollisista, näyttäkää niille kylkeä ja koittakaa tuhota tuon suuren laivan moottorit”) ja antaa sitten tekoälyn huolehtia yksityiskohdista. Tämä tulee tarpeeseen, sillä miltei kaikki laivat vaativat jonkin verran sitä mikrottelua.


Miltei kaikilla laivoilla ja komentajilla on omat erikoiskykynsä, joiden oikea-aikainen käyttö vaatii hieman harjoittelua. Laivat voivat laukaista hävittäjiä tai vaikka yrittää teleportata valtausryhmän vihollislaivan sisuksiin. Mahdollisuuksia on suunnattomasti ja niiden huomiointi on avainroolissa kun määritetään, kumpi voittaa ja kumpi häviää.

Pelailin originaalia useamman kymmenen tunnin verran, enkä selvästikään saanut tarpeekseni, sillä kakkososa veti taas hellään syleilyynsä. Pelata voi joko yksin tekoälyä tai toisten ihmisten tiimejä vastaan figupelimäisellä ”sovitaan pistemäärä ja kasataan sitten laivastot sotaa varten” -henkisesti. Kaikissa taisteluissa ei suinkaan ole tavoitteena vain tuhota vihollisia, vaan esimerkiksi valloittaa strategisesti tärkeitä kiintopisteitä ja näin kasvattaa omaa pistepottiaan.



Jos sitä ei vielä voinut rivien välistä lukea, pidän Battlefleet Gothic Armada II:sta kovasti. Vaikka kampanjatila onkin pettymys ja tympeä pelikokemus, loppupeli paikkaa tämän puutteen helposti. Näyttävä, kohtalaisen helposti opittava mutta valtavan syvällinen, sekä toivottoman addiktiivinen laivastosota on helposti hintalapun arvoinen kokemus.


Nostan kehitystiimille myös hattua siitä, että siinä missä ykkösosaan julkaistiin pisaroina ja lisäsisältönä jos jonkinlaisia laivastoja, nyt kaikki on auki jo pelin ostohetkestä lähtien. Niinpä omat suosikkini – örkkimerirosvot – ovat myös suoraan mukana, vaikka eivät omaa kampanjaansa tällä kertaa saaneetkaan.