Toisia ei ikä paina. Jo kahdeksanteen peliinsä kahdentoista vuoden aikana ehtinyt Lara Croft nimittäin tekee paluun hehkeämpänä kuin koskaan, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa itse pelistä. Laran kasvojenkohotuksen yhteydessä on nimittäin jälleen kerran unohdettu korjata muutamia pelisarjaa jo sen ensimmäisestä osasta asti vaivanneita vikoja.



Ensimmäisenä pelissä pistävät silmään komeat ympäristöt. Alueet ovat isoja, viidakko tiheää ja piirtoetäisyydet pitkiä. Vaikuttaviksi tarkoitetut monoliitit temppeleissä ovat oikeasti vaikuttavia ja Thaimaan ranta-aallokossa polskittaessa toinen aivopuolisko (se, joka ei ollut Laran polygonien lumoissa) laskeskeli jo aurinkoa tarjoilevien äkkilähtöjen hintoja. Tuotantoarvot näkyvät myös pienemmissä yksityiskohdissa. Laran animointi esimerkiksi on loistavaa, mikä näkyy tyypillisten kiipeilyjaksojen ohella myös esimerkiksi itsensä suojaamisessa tulelta tai oksien pyyhkimisessä silmiltä tiheiköissä hölkättäessä. Reissussa myös rähjääntyy, mutta onneksi puhdistautuminen on vain pienen uintireissun päässä.

Sarjalle tuttuun tapaan pääpaino on edelleen alueiden tutkimisessa ja (usein etenemiseen liittyvien) ongelmien ratkaisussa. Tämä onkin hyvä, sillä satunnaiset taistelut ovat harvinaisen turha nostalgiatrippi siihen osaan konsoliräiskintöjen menneisyyttä, joka saisi jo painua historian hämärään. Muutamat tarjolla olevat aseet eivät juuri toisistaan eroa, niiden lyhyen kantaman vuoksi viholliset on päästettävä iholle ja itse taistelu koostuu lähinnä sinne tänne juoksentelusta ja lukitusnappi pohjassa räiskimisestä. Vastustajiin joutuu pumppaamaan lyijyä oikein urakalla, suojautumisesta ei ole tietoakaan ja toisinaan viholliset eivät edes huomaa heitä ammuskelevaa pelaajaa. Paras puoli taisteluissa onkin ehdottomasti niiden harvalukuisuus ja pomotappeluiden puuttuminen kokonaan.

Ympäristöjen tutkiminen sen sijaan toimii ja ongelmat ovat pääosin onnistuneita. Jos homma ei kuitenkaan tahdo avautua, löytyy Laran PDA:sta aputoiminto, joka vääntää mutkat suoriksi. Muuten ihan kätevää, mutta toiminnon fokus tahtoo joskus olla hieman hukassa. Itselleni tuli esimerkiksi muutamaan otteeseen vastaan tilanne, jossa epäselvää ei ollut se, mitä pitäisi tehdä, vaan mistä suunnasta aloittaa. Etenkin muutamien laajojen ympäristöjen kohdalla jonkinlainen pieni vihje siitä, mistä päin kenttää vaikkapa puuttuvaa koneen osasta kannattaisi lähteä etsimään, voisi olla paikallaan.



Jotkin asiat eivät muutu, sillä jokaisesta aiemmasta Tomb Raiderista tutut kameraongelmat ovat edelleen läsnä. Kielekkeellä roikkuessa esimerkiksi kameraa ei saa vapaasti käännellä, mikä tehokkaasti estää etenemissuunnan arvioinnin tietyissä tilanteissa. Toisinaan taas turhan lähelle jotain objektia vaikkapa hypyn seurauksena jouduttaessa kamera saattaa seota kokonaan, jolloin pelihahmo täytyy koettaa siirtää sokkona hieman etäämmälle, jotta ympäristöstä saisi edes jotain tolkkua.

Ärsyttävin ominaisuus kamerassa ovat kuitenkin esimerkiksi hyppyjen aikana toisinaan tapahtuvat pienet muutokset kuvakulmassa. Kontrollit nimittäin ovat varsin tarkasti kuvakulmaan sidoksissa, jolloin pienikin muutos voi etenkin nopeammissa tilanteissa ohjata Laran seuraavan loikan jonnekin aivan muualle kuin pelaaja tarkoitti. Tämä taas johtaa säännöllisesti äärimmäisen turhauttaviin tilanteisiin, sillä samoja kiipeily- ja hyppysarjoja joutuu jo etenemissuunnan keksimiseksi usein toistamaan lukuisia kertoja, jolloin aivan liian yleinen, kamerasta tai kontrolleista johtuva tahaton harhahyppy ei todellakaan kuulu toivottujen ominaisuuksien listalle.

Toinen jäänne menneisyydestä ovat siellä täällä vastaan tulevat näkymättömät seinät ja vyötärön korkuiset kivikot, joista normaalisti hämähäkin lailla pitkin seiniä kiipeilevä sankaritar ei jostain käsittämättömästä syystä pääse yli, vaikkei kyseessä olisi edes kentän laita. Kun ympäristöihin ja pelihahmon reagointiin noin muuten on panostettu, hyppäävät tämän kaltaiset pienetkin kauneusvirheet ikävästi silmille. Juoni taas edustaa erilaisia mytologioita ja nahka-asuisia demoneita kahden naisen väliseen kissatappeluun yhdistelevänä sekametelisoppana jotain itselleni täysin käsittämätöntä tyylilajia, joka ei tahdo aueta edes tahattomana huumorina. Eipä sitä sentään tarvitse turhan pitkään seuratakaan, sillä kovin moneksi illaksi pelattavaa ei ole tarjolla.



Ei Tomb Raider Underworld kaikista vioistaan huolimatta huono peli ole, mutta kilpailu etenkin PlayStation 3 -pelaajien ajasta on tässä genressä tällä hetkellä tavallista tiukempaa, mistä kiitos kuuluu Nathan Drakelle. Uncharted: Drake’s Fortuneen verrattuna Tomb Raider Underworld nimittäin vetää pidemmän korren lähinnä seikkailuun ja tutkimiseen keskittymisen osalta ja (pelaajasta riippuen) päähenkilönsä puolesta. Uncharted taas sisältää perinteisen, mutta varsin hyvin kirjoitetun tarinan, toimivat taistelut (vaikka niitä onkin liikaa) ja huomattavasti paremmin tyhjyyden päällä taiteiluun soveltuvan pelimekaniikan, joista Laran kehittäjienkin sietäisi seuraavaan julkaisuunsa ottaa oppia.