Ensimmäinen Crackdown oli aikanaan ensimmäinen V2.fi:ssä arvosteltu peli (V2.fi peliarvostelu), ja olen tainnut julkisestikin todeta, että Peltosen sille antama arvosana oli mielestäni alakanttiin. Itse ihastuin peliin täysin siemauksin ja vaikka olenkin tiukasti yksin sohvan nurkassa pelaavaa tyyppiä, Crackdown sai minut tarttumaan Xboxin headsettiin ja tahkoamaan taistelua nettituttavuuksien kanssa. Pelin silloin saamat 3,5 tähteä olisivatkin sopineet paremmin kakkososalle, joka tarjosi pienellä panostuksella lisää samaa, mutta taika oli kadonnut.


Sitten pääsemmekin kolmanteen osaan, joka julkistettiin jo vuonna 2014 yhtenä Microsoftin suurimmista yksinoikeuksista Xbox Onelle ja jonka oli tarkoitus ennen näkemättömällä tavalla hyödyntää MS:n pilvipalveluita laskentatehon monikymmenkertaistamiseen - mm. täysin tuhoutuviin jättimäisiin rakennuksiin. Noh, osa 1. Monien viivästyksien, kehittäjähenkilökunnan vaihdoksien ja muiden sotkujen jälkeen pelin piti olla Xbox One X:n julkaisupeli. Noh, osa 2. Nyt se on sitten julkaistu, mutta vastaako se fanien odotuksia, Microsoftin lupauksia ja nykypäivän pelimarkkinoita. Noh, osa 3. Ei.




Jossain vaiheessa pelin keulakuvaksi hankittiin monialataituri, lihaskimppu Terry Crews, todennäköisesti lisäämään hieman vaimentunutta kiinnostunutta peliä kohtaan. Brooklyn Nine-Nine -fanina ja miehen toimia muutenkin seuranneena henkilökohtaisesti tämä lisäsi odotuksiani. Crews on (sekä ulkoisesti hahmona että äänenä) yksi Agencyn Agenteista, joita vastassa on rikollisorganisaatio nimeltä Terra Nova. Terra Nova onnistui järjestämään maailmanlaajuisen kaaoksen aiheuttamalla sähkökatkon ympäri maailmaa ja nyt tuo paha poppoo pitäisi saada polvilleen superkyvyillä ja -aseilla varustettua agenttijoukkiota hyödyntäen. Siinä koko juoni.


Pelin rakenne on Crackdowneista tuttu - vihollisten lahtaaminen aloitetaan pikkutekijöistä, sitten edetään paikallisiin pomoihin (tai CD3:n tapauksessa tietyistä toiminnoista vastaaviin pomoihin) ja lopulta koko touhua pyörittävään pääpahikseen. Matkan varrelle on ripoteltu hieman muutakin tekemistä - huumekojujen tuhoamista, autolla temppuilua, kiipeilyä ja tietenkin kykyjä lisäävien orb-pallukoiden keräämistä, mutta vaikka varta vasten harhailisi muilla poluilla, on ehdottomasti jättimäisin osa peliä vihollisten ja heidän toimipisteidensä ampumista ja räjäyttämistä.


En muista, onko mikään muu peli koskaan aiheuttanut niin paljon henkilökohtaista ristiriitaa ja epävarmuutta omista mieltymyksistä, kuin Crackdown 3 parin viime viikon aikana. Yli 20 pelitunninkaan jälkeen en ollut vielä varma, pidänkö pelistä vai en - ja kyllähän se pitäisi tuollaisen pelimäärän jälkeen tietää, varsinkin kun on 20 vuotta peleistä kirjoitellut. Niin rajatapaus CD3 on. Mistä tämä sitten johtui?




Peli etenee siten, että kartalta valitaan joku kohde, jonka riskiprosentti ei ole liian suuri omiin kykyihin nähden, käydään tappamassa sieltä viholliset, kehitytään kyvyissä, saadaan parempi ase, siirrytään seuraavaan hieman vaikeampaan kohteeseen, käydään tappamassa, kehitytään, saadaan ehkä paremmat aseet, siirrytään seuraavaan… Päädyin pääni sisällä vertaamaan Crackdown 3:a Cookie Clickeriin, sillä molempien pelaaminen on realistisesti ajateltuna lopulta aika tylsää (ja rakenteellisesti samankaltaista), mutta silti sitä vain jatkaa ja jatkaa ja klikkaa ja ampuu ja ampuu ja klikkaa.


Jotain pelin ytimessä on tehty oikein - pelaajan ja pelihahmon taidot kehittyvät enimmäkseen oikeassa suhteessa eteen tuleviin tehtäviin nähden, vaikka heilahtelujakin tapahtuu. Joskus tuntuu, että tekijöiden ainoa keino vaikeuden nostamiseen on vain tunkea ruudulle enemmän ja enemmän vihollisia, joskus taas joku tietty ase helpottaa taistelua niin paljon että kun ruudulle ilmestyy viesti pomon voitosta, sitä vain kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että “aha”. Aseella ei tarvitse edes tähdätä, vaan automatiikka tekee sen pelaajan puolesta - ellei se sitten halua ampua kaukaisuudessa olevaa laatikkoa pelaajaa kohti rynnivän vihollisen sijaan.


Ykköspelin osalta kehuin kavereille aikoinaan, että peli on parasta 3D-tasoloikkaa koskaan, vaikkei sitä oltu varsinaisesti sellaiseksi suunniteltukaan. Tasoloikkailu syntyy itsekseen, kun metsästelee kykyjä boostaavia Orb-palleroita rakennusten katoilla, koloissa, kujilla ja kivikoissa. Peruspallerot kertovat olemassaolostaan vihreällä hehkulla ja niiden keräämiseen koukuttuu taas tosissaan. Ai, että pitäisi tämä tukikohta tuhota? Mutta kun… mutta kun tuolla hohkaa vihreää, odottakaa hetki, palaan kohta asiaan. Lisäksi pelissä on joukko piilotettuja orbeja, joiden läheisyyden voi päätellä vain kuuluvasta äänestä.




Avoimen maailman oman tahdin tasoloikintaa on kuitenkin pyritty pilaamaan ‘oikeilla’ tasoloikintatehtävillä, joissa pitää päästä erityisten viestintätornien huipulle. Niiden hankaluudessa on osansa myös kameran kuvakulmalla ja hahmon ohjattavuudella, joka on erinomaisen liukuva, jopa ärsyttävyyteen asti. Turhauduin kyseisiin tehtäviin heti ensimmäisen jälkeen, vaikka Agentin paranevat kyvyt touhua lopulta helpottavatkin. Ohjausta olisi voinut hioa kuitenkin enemmän ja tämä pätee myös pelissä autoiluun.

Samat ristiriidat jatkuvat sekä grafiikan että äänien osalta. Välinäytökset on tehty tyylikkäästi sarjakuvitellen (vaikkakin aika vähällä vaivalla) ja kun nousee korkealle kaupungin kattojen ylle katsomaan neonvalojen merta auringonlaskussa, se on komeaa. Sitten taas voi päätyä paikkaan, jossa ympäristössä on muutama hassu yksityiskohta ja kaikilla vihollisilla on sama naama. Äänitehosteet toimivat ja ääninäyttelijät osaavat asiansa (Terry on terrymaisen ylilyövä Terry), mutta pari musiikkikappaletta ovat ärsyttäviä ränttätänttiä ja agenttipomojen mukahauskat letkautukset kuluvat nopeammin kuin paikallisradioiden soittolistat.



Moninpelipuoli on joutunut myös kompromissikomitean hampaisiin. Kokonaisuus tuntuu keskeneräiseltä, nopeasti kyhätyltä ja viimeistelemättömältä - vielä näinkin monen kehitysvuoden jälkeen. “Kaiken voi tuhota” -lupaus on tavallaan tuotu tälle puolelle, mutta voi että jos hakee videon Youtubesta ja vertaa lopputulosta siihen, mitä luvattiin, niin itku tulee silmään. Parempaa rakennustuhoa on nähty monessa muussa pelissä - ja jo aikoja sitten. Puhumattakaan siitä, että moninpelimarkkinat ovat mullistuneet kuudessa vuodessa. Co-op-tila sentään antaa touhuun taas hieman lisäintoa, jos sopiva pelikaveri löytyy.


Näinä aikoina kun meillä on jo massiiviset GTA:t, Just Causet, Saints Rowt, Spider-Manit ja muut, Crackdown 3 on jäänyt jälkeen. Sen tekijöillä oli hyvät aikeet, mutta iso ylämäki vastassa ja pakettia ei saatu nousemaan keskitasoa ylemmäksi. Toivottavasti tämä ei vedä arvostamaani Sumo Digitalia suohon, Crackdown-pelisarjana on siellä jo tehoboostattuja saappaitaan myöten.