Taiteellisten indiepelien hienoimpana puolena nähdään niiden kokeilunhaluisuus sekä omaleimaisuus. Usein nämä taideindiet voidaan kuitenkin niputtaa kahteen joukkoon: tarinavetoisiin kävelysimulaattoreihin tai visuaalisesti tyylikkäisiin, mutta mekaniikallisesti yksinkertaisiin tasohyppelyihin. Playstation 4:n yksinoikeuspeli Vane kuuluu selvästi jälkimmäiseen kastiin.



Ruotsalais-japanilaisen Friend & Foen seikkailupelin alkaessa meinaa pakahtua, sillä Vanen maailma näyttää uskomattoman kauniilta. Upeasti maalatut kanjonit, painajaismaisesti valaistut luolastot ja vieraannuttavat olennot ovat visuaalisesti niin tyylikkäitä, että minun täytyi pitää vähän väliä lyhyitä ihastelutaukoja. Monikansallisen kehitystiimin historia Last Guardianin kaltaisissa peleissä paistaa läpi. Team Icon pelit – erityisesti nimikkopeli Ico – tulivat mieleeni läpi Vanen surrealistisen seikkailun; sarvipojat eivät sentään pelasta vangittuja prinsessoja, mutta Vane sijoittuu hyvin samanoloiseen maailmaan. Hiekkaan hautautuneet merkit sivilisaatiosta, ruosteen syömät tuuliviirit ja romahtaneet linnoitukset henkivät ikiaikaista maailmaa, joka on unohdettu jo vuosituhansia sitten.


Vane keskittyy tämän unohtuneen maailman tutkimiseen. Muinaisraunioissa ei kuljeta vain jalan, vaan myös siivin: Vanen suurin jippo on päähenkilön erikoiskyky, jonka avulla muuntaudutaan linnuksi. Syaanin ja smaragdinvihreän väreissä välkähtelevällä linnulla tutkitaan alueita, joissa sitten väännellään vipuja ja pyöritellään palloja ihmismuodossa. Puzzlet eivät ole missään nimessä vaikeita, mutta Vanen kerrontatapa on niin minimalistinen, että sormi löytää kyllä tiensä suuhun. Peli ei sisällä minkäänlaisia mittareita, numeroita, elinpalkkeja tai karttoja, ja suurin apu mitä peli antaa on satunnainen valonvälähdys tai kehoite napinpainallukseen. Mitä pelaajan pitää tehdä ja miksi – ja miten sinne pitäisi alkuunkaan päästä – on pelaajan omista hoksottimista kiinni.


Maailman tutkimisen ympärille luotu tarina on vähintään minimalistinen, ellei lähes olematon: peli alkaa lyhyellä näytöksellä, jonka aikana nuori nainen pakenee hirmumyrskyä. Naiselta evätään turvapaikka, jonka vuoksi heitteille jäänyt nuorukainen imeytyy tornadoon. Seuraavaksi pelaaja ohjaakin autiomaan keitaalla lepäävää lintua, ilman minkäänlaista selitystä. Pelin edetessä nähdään suuriakin muutoksia ja tapahtumia, mutta ilman dialogia kerrottu tarina jättää selvimpinäkin hetkinä paljon tulkinnan varaan. Ymmärrys hämärtyy entisestään surrealistisen designin myötä. Esimerkiksi jylhän painajaismaisia rakennelmia asuttavat omituiset, kaapuihin verhoutuneet olennot joiden kasvot ovat peitetty origameja mukailevilla maskeilla. Mitään uutta Vanessa ei silti keksitä. Kaikki mitä tarinasta löytyy on nähty jossakin muodossa aiemmin: ikiaikaiset maailmat, syklisyys, esoteerisuus ja transformaatio ovat genrelle tuttuja, leveällä sudilla maalattuja teemoja. Tapahtumat onnistuvat kyllä vavahduttamaan, mutta kunnianhimoisine kohtauksineenkin Vanella tuntuu olevan yllättävän vähän sanottavaa.



Mekaniikoiltaan Vane seuraa genrensä edustajia. Pelattavuus typistyy harmillisen usein ympäriinsä kuljeskeluun ja vipujen vääntelyyn. Monimutkaisia aivopähkinöitä ei ole, vaikka mielikuvitusta löytyykin: välillä ympäröivä maailma liikkuu ajassa rukoilemalla, toisinaan kasvatetaan lintuparvia tuuliviireillä. Ideat ovat kekseliäitä, mutta mekaniikkoja käytetään vain pintapuolisesti ennen niiden hylkäämistä. Vane on malliesimerkki konseptista, joka on suunnitteluvaiheessa pursunnut eri ideoita kuin kalliolaisen kuppilan sunnuntaibrunssi. Toteutuksessa jäädään kuitenkin puolitiehen, sillä lähestulkoon kaikki mekaniikat unohdetaan puoli tuntia esittelyn jälkeen.


Teknisiäkin ongelmia löytyy. Aavalla aavikolla pelikamera löytää vavahduttavat kuvakulmat, mutta ahtaisiin sisätiloihin siirryttäessä kohtaa jatkuvasti ongelmia. Jos kamera ei uppoa seinien sisään, pelihahmon kammottava ohjattavuus pilaa etenemisen. Suurimman osan ajasta hahmo joko rämpii kuin liisterissä tai liukuu kuin linoleumilla, on kyseessä sitten lintu- tai ihmismuoto. Muutaman kerran pelihahmo myös jumittui erilaisiin asentoihin, jolloin oli pakko ladata aiempi tallennus.


Haahuilun määrästä riippuen menneessä maailmassa ehtii samota kahdesta neljään tuntia. Tiettyä uudelleenpeluuarvoa löytyy, mutta noin 20 euron hintalappu tuntuu silti turhan tyyriiltä vaillinaiseksi jäävästä kokemuksesta. Vanessa on hyviäkin puolia. Ensinnäkin kyseessä on visuaalisesti uskomaton peli, joka muistuttaa parhaimpina hetkinään elävää maalausta; toiseksi voi kerrankin sanoa, että pelimekaniikoissa on oikeasti käytetty mielikuvitusta. Haparoiva juoni ja tynkämäinen kokonaisuus jättävät kuitenkin huijatun olon jälkeensä. Vane on kokemisen arvoinen peli, mutta tämän taidepläjäyksen kohdalla odottaisin alennuksia.