Battle Princess Madelynin taustatarina on hyvin erikoinen ja koskettava. En puhu siis nyt pelin sisäisestä tarinasta, vaan koko projektin taustoista. Pelikehittäjä Christopher Obritschin Madelyn-tytär tykkäsi katsella kun isäsi pelasi Ghouls ’n’ Ghosts -peliä, ja olisi itsekin halunnut olla osana peliä. Ainoa ongelma oli vain se, että ”tytöt eivät voi olla ritareita”, kuten Madelyn asian ilmaisi. ”Ja pyh”, isä vastasi ja päätti tehdä Madelynille ikioman pelin, jossa tämä saisi olla sankari.


Battle Princess Madelyn on todellakin nuoren Madelyn-tytön ideoima peli. Jippona oli, että tytär piirsi, kirjoitti ja ideoi, ja näiden luomusten pohjalta muutaman kehittäjän tiimi sitten toteutti peliä. Ei ehkä se ihan tavallisin kehitysprosessi, mutta tulosten perusteella hyvin toimiva.



Tämä kaikki on hyvin ilmeistä Battle Princess Madelynin alkumetreiltä saakka. Peli on selvästi rakkauskirje Ghouls ’n’ Ghostin tai Ghosts ’n’ Goblinsin kaltaisille 80-luvun loppupuolen masohyppelypeleille. Grafiikat ovat niin retroa kuin olla voi, äänet ja musiikit ovat kuin suoraan Megadrivestä repäistyjä ja peli myös ennen kaikkea tuntuu esikuvilleen uskolliselta.


Pelata voi kahdella tavalla. Oletusarvoisesti peli tarjoaa tarinatilaa, mutta ei kannata ehkä valita sitä aivan hätäisesti. Se toinen optio kun on paljon parempi arcadetila, jossa edetään kenttä kerrallaan läpi synkkien metsien, luurankoja vilisevien kryptien ja kirottujen soiden. Kentät on ladattu täyteen kätkettyjä salaisuuksia ja reittejä, ja tietenkin jokaisen kenttäryppään lopussa odottaa kivitalon kokoinen pomo. Sellainen, jonka sprite olisi silloin 80-luvulla reväyttänyt leukaperät kerralla.

Vaihtoehtoisesti tarjolla on myös tarinatila, jolloin peli muuttuu kaksiuloitteiseksi avoimen maailman roolipeliksi. Pelattavuus on yhä samanlaista tasohyppelyä, vaihtoehtoisten reittien etsimistä ja aarteiden penkomista kuin arcade-tilassakin, mutta nyt vastaan tulee myös tehtäviä antavia sivullisia, tarinaa kuljettavia dialoginpätkiä ja muuta tarinatilaan sopivaa materiaalia.


Vaikka pelin tarina onkin hurmaavalla tavalla hölmö, tykkäsin itse enemmän arcade-tilasta, koska niin pelattuna Battle Princess Madelyn voisi hyvinkin olla joku unohdettu Capcomin arcade-aarre tai Saturnin 2D-pelihelmi. Kaikesta näkee ja tuntee, että Ghouls ’n’ Ghosts on todellakin ollut Obritschin suosikkipelejä, sillä arcade-tila todellakin tuntuu prikulleen originaaleilta. Se on vauhdikas, armoton ja erinomaisen viihdyttävä kokemus. Siihen verrattuna tarinatila tuntuu turhan venyteltyltä, eikä hyvällä tavalla. Mukaan on tungettu metroidvania-elementtejä ja turhan paljon tarkuutta vaativia tasohyppelyosioita, jotka eivät oikein sovi peliin.



Vaikka kehitystiimi onkin selvästi lainaillut avokätisesti Capcomin klassikkopeleistä, mukana on myös omaperäisempiä ideoita. Kenties pelin kohdeyleisöstä – Madelyn-tyttö – johtuen vaikeustaso ei ole niin ankara kuin originaaleissa. Kuningas Arthurin tavoin myös Madelyn kestää yhden osuman ennen kuin henki lähtee, joten paperilla meno on armotonta. Elämiä on kuitenkin jaettu anteliaasti ja kuoleman jälkeen saa jatkaa edelliseltä checkpointilta, joita on sijoiteltu kenttiin runsaasti.


Madelyn ei ole myöskään yksin, vaan hänellä on apunaan Fritzy-kummituskoira. Fritzy toimii pelin alusta saakka tehokkaana hyökkäyksenä ja oppii tarinan edetessä jos jonkinlaisia uusia ominaisuuksia ja kykyjä. Todella mainiona ideana Fritzyn kummitusenergia toimii paitsi hyökkäysten virtana, myös Madelynin lisäeläminä. Virtoja saa latailtua takaisin vihollisia tuhoamalla, joten kokonaisuus tuntuu enemmänkin kiinnostavalta taktiselta valinnalta kuin hidasteelta: kuinka paljon haluan nojata Fritzyn apuun, jos menetän sen takia elämiä?


Pelillä on myös yllättävän paljon uudelleenpeluuarvoa. Senkin jälkeen kun sekä tarina- että arcadetilat on pelattu läpi, niiden pariin voi palata uudelleen. Kenttiin kun on kätketty kokonaan vaihtoehtoisia reittejä, joita ei välttämättä ensimmäisellä pelikerralla osaa edes etsiä.


Tarinatilan ollessa vähän mitä on, arcade-tilan hartioille jää paljon kannettavaa. Ilokseni voin todeta, että peli on kyllä ihan hankinnan arvoinen jo pelkästään sen takia. Upeat retrografiikat, chiptune-artisti Gryzor87:n erinomaisen iskevä soundtrack ja todellakin originaalien esikuvien loiston ja viehätyksen tajuava pelattavuus tekevät Battle Princess Madelynin arcade-pelitilasta ilahduttavan yllätyksen. Jos se tarinatila olisi ollut samaa tasoa, puhuttaisiin todellisesta pelihelmestä.