Yksinoikeudella PSVR:lle julkaistun Déracinén takana vaikuttavat mm. Hidetaka Miyazaki ja Souls -sarjasta tuttu FromSoftware. Näistä aineksista syntyy erikoinen, perinteiseen osoita ja klikkaa -malliin pohjautuva VR-pulmaseikkailu, jossa on myös mysteerin ja yliluonnollisen maailman makua. Itse tarina kertoo maagisista, näkymättömistä ja aikaa manipuloivista henkiolennoista nimeltä keijut, jollainen myös pelaaja itse on. Tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen sisäoppilaitokseen, jossa lapset toivovat keijua ilmestyväksi. Keijun tehtäväksi jää ratkaista pysähtyneistä ajanjaksoista koostuvissa kentissä erilaisia tehtäviä ja ongelmia, kuljettaen niiden avulla jaksokohtaista tarinaa eteenpäin.



Pelin alussa, hyvin toteutetun lyhyen kontrollitutoriaalin päätteeksi pelaaja saa täydet keijun oikeudet taskukellon sekä kahden sormuksen muodossa. Ensimmäisellä sormuksista pelaaja voi tarinan niin vaatiessa varastaa tehtävien puitteissa joltakin elolliselta elinaikaa ja toisella luovuttaa sitä jollekin jo kuolleelle. Liikkuminen, interaktiot ympäristön kanssa ja sormusten sekä kellon voimien kontrollointi tapahtuu kahden PS Move-ohjaimen avulla.


Déracinén mekaniikka pohjaa täysin ajan pysähtyneisyyteen. Ajassa liikkuminen on rajattua ja tiukasti käsikirjoitettua niin, että seuraavaan jaksoon pääsee vain, kun tarvittavat kriteerit ovat täyttyneet. Keiju-pelaaja liikkuu pysähtyneissä kentissä etsien vihjeitä paitsi kyseiseen hetkeen pysähtyneiden sisäoppilaitoksen lasten läheltä, myös sieltä täältä löytyvien esineiden viereltä sekä aikaan pysähtyneistä kaiuista. Muistot ja ajatukset pilkahtavat esineitä siirreltäessä esiin pieninä hohtavina palloina, joita koskettamalla pelaaja kuulee tilanteeseen liittyvää dialogia. Nämä ääneen luetut vihjeet saattavat esimerkiksi kertoa, mistä jotakin tehtävässä tarvittavaa esinettä kannattaa etsiä. Kesken oleva tavoite näkyy keijun aikaa manipuloivan kellon vierellä ja taskunauris on taas valmis käytettäväksi uuteen kenttään siirtymiseksi, kun kaikki tarpeellinen on suoritettu.



Tutkittavat ympäristöt ovat kohtuullisen kokoisia ja visuaalisesti päällepäin mielenkiintoisia. Sisäoppilaitos huoneineen sekä muut ympäristöt vaikuttavat myös olevan suhteellisen hyvin mittakaavassa pelaajaan nähden. Valitettavasti valtaosaa ympäristöstä ei pääse tonkimaan vapaasti, vaan kiinteät teleporttipisteet on sijoiteltu liikkumisen lisäksi sen mukaan, onko pisteissä missään vaiheessa mitään sellaista tutkittavaa, jota on mahdollista koskettaa tai poimia mukaansa. Kääntyminen pisteissä tapahtuu kuvakulmiin napsahtamalla, mikä tuntuu toimivan keskimäärin hyvin. Kentistä puuttuu kuitenkin realismin tuntu, sillä vaikka vaikutelma on tunnelmallinen, nakertaa liikkumisjärjestelmä luodun todellisuuden uskottavuutta. PSVR:n resoluutio ei varsinaisesti juuri rajoittanut kokemusta muutoin, kuin kapeilla fonteilla kirjoitettuja tekstejä lukiessa. Japanityyliin tehdyt tekstiruudut kun ovat luettavan sijaan tyylikkäitä.


Hahmojen, etupäässä ihmisten kolmiulotteiset mallit näyttävät pelissä pitkälti nukkemaisilta ja aavistuksen muovisilta. Toisaalta tähän vaikuttaa myös se, että animaatioita käytetään enimmäkseen siirtymissä, mutta paikallaan seisovat hahmot ovat säästellen toteutettuja ja tietty inhimillinen rosoisuus puuttuu kokonaan. Nukkemaisuus alkaa haitata etenkin siksi, että hahmojen kohdalle teleporttipisteeseen saapuessaan pelaaja usein survotaan epämiellyttävän lähelle hahmoja. Näin pelaaja ylettyy nostamaan hahmojen hattuja tai tyhjentämään taskuja vihjeiden tai esineiden toivossa, mutta ahdistavan lähikontaktin puolelle kuitenkin mennään.


Hahmojen uskottavuutta syö eniten niiden ulkomuoto, mutta toisena myös ääninäyttely ja yleinen dialogi, josta huokuu usein tarpeeton draama. Ylinäytellyn kuuloinen brittiaksentti alkaa nakertaa hermoja jo muutaman eriskummallisen repliikin jälkeen. Dialogi kuulostaa lähes visual novel-tyyppiseltä, mikä vaikuttaa erikoiselta valinnalta tunnelmapitoiseen seikkailupeliin. Tunnesiteen muodostaminen lapsihahmoihin ja heidän tekemisiinsä oli summaten vaikeaa, vaikka kaikki tehtävät pyörivätkin heidän ympärillään. Ambienssiäänet sekä musiikki ovat hidastempoisia ja matalaprofiilisia, ja ne värittävät taustalla seepiansävyiseen maailmaan lisäkerroksen tauotonta melankoliaa.



Ensimmäiset kaksi kolmasosaa peliin käyttämästäni ajasta palkitsivat hyvin vähän ja löysin itseni moneen otteeseen miettimästä, mihin suuntaan tarina on lopulta menossa. Viimeinen kolmasosa sen sijaan toi mukanaan muutamia yllättäviä hetkiä ja jopa hieman jännitystä. Juoni on siis hitaasti lämpiävää sorttia ja kaikki näpertely tuntui aluksi hyvin triviaalilta mihinkään lopputulokseen pääsemisen kannalta. Kokonaisuutena juoni etenee epätasaisesti, mikä söi pelin uskottavuutta. Déraciné ei tunnu hyötyvän pelinä ja tarinana erityisesti VR-muodosta, vaan tuntuu enemmänkin rakennetulta VR-ajatuksen ympärille ilman selvää näkemystä siitä, miten virtuaaliympäristö kykenisi sitouttamaan pelaajan niin tunnetasolla, kuin tekemisenkin kautta juoneen ja tapahtumiin.


Viehätyksensä on silti tässäkin omaleimaisessa pienessä pelissä: Déraciné voi olla satumaisen VR-maailman ystävälle mieleen, mutta mielessä on pidettävä sisällön puolesta annettu 12 vuoden ikärajaluokitus. Sekalaista VR- ja PSVR-sisältöä kuluttaville sen sijaan peli ei välttämättä tarjoa mitään erityistä. Raiteillaan ajava tarina, jossa pelaaja ei voi toimia väärin, on kokemuksena rajoittava. Teoksen tasapainottomuus ja vaihteleva laatu eivät vakuuttaneet, mutta toivoisin näkeväni tekijätiimiltä lisää yhteissisältöä tulevaisuudessa. Hiotumpi kokonaisuus, jossa VR:n mahdollisuuksia olisi otettu huomioon paremmin, olisi yltänyt arvosteluasteikolla korkeammalle, mutta tällä kertaa tähtiä heruu kolme.