Below ei ole helppo peli, mutta tällä kertaa vaikeus ei ole mitään masohyppely-osastoa, jossa jokaisen reaktion ja ohjaimen painalluksen täytyy olla täydellinen, tai henki lähtee. Ehei, Belown vaikeus juontaa juurensa siitä, että peli ei selitä pelaajalleen yhtään mitään.


Pitkässä introssa pikkuinen vene purjehtii läpi myrskyävän meren ja karahtaa lopulta hiekkarannalle. Rannalle hyppää pikkuruinen seikkailija, ja siitä se peli sitten alkaa. Ilman mitään hajuakaan siitä, miksi seikkailija on saarella, mitä tämän pitäisi siellä tehdä tai – ja tämä on varmasti monelle se ongelmakohta – miten peliä yleensäkään pelataan. Kontrollit saa sentään tarkistettua, mutta muuten kaikki pitäisi keksiä itse.

Usean pelin kohdalla tämä olisi tietenkin kuolemantuomio, mutta Below on onneksi suunniteltu sen verran hyvin, että tutkimusmatkailu, mekaniikkojen selvitteleminen ja mysteereiden ratkominen ovat kiehtovaa ja viihdyttävää ajanvietettä.



Pelin varsinainen pihvi on se nimenkin viittaama saaren maanalainen osa, joka sisältää valtavan kokoisen luolaston. Tämän ohella saarelta löytyy paljon muutakin sisältöä, mutta luolastoseikkailusta pelissä on silti lopulta kyse.


Oma ensimmäinen yritykseni tyssäsi jo aivan alkumetreilleen, kun viattoman näköinen kivilaatta luolaston lattialla osoittautuikin hyvin kuolettavaksi piikkiansaksi. Ei kuitenkaan hätää, sillä saaren rantaan saapuu uusi vene ja uusi seikkailija, joka toivottavasti tällä kertaa osaa välttää piikkiansoja – vain tietenkin kuollakseen sitten myöhemmin seuraavaan ikävään yllätykseen.

Tämä on pelin opetusmetodi. Esitellään ongelma – yleensä kohtalokkaasti – ja annetaan pelaajan sitten itse keksiä, miten se vältetään. Itse kuolin piikkiansoihin muutaman kerran lisää ja olin jo valmis tuomitsemaan koko pelin alimpaan helvettiin, ennen kuin huomasin, että valonlähdettä käsissään pitämällä piikkiansat ja muut vaarat näkee helposti. Sitten keksinkin, miten ne voi helposti muuttaa vaarattomiksi. Vähän ajan päästä tosin kävi ilmi, että tämä ei välttämättä kannata, sillä myös hirviöt voivat juosta ansoihin, jolloin kovinkin rapuolento puree pölyä kerrasta.


Tällaisten voitettavien vaarojen ohella luolastot ovat myös täynnä mysteereitä. Miksi yhdessä huoneessa on omituinen kristallipyörre, johon voi syöttää hirviöiltä kerättyjä valokristalleita? Mitä tapahtuu, jos täytän sen? Miten pääsen ohitse paksuista okapensaista, jotka peittävät tien aarrehuoneelta näyttävään sivuhuoneeseen? Miksi en pääse luolaston seuraavaan kerrokseen, vaan tieni tukkii oudolla salmiakkikuviolla koristeltu laatta?

Pelin maailmasimulaatio on sen verran looginen, ja sen ikonografia sen verran yhtenäinen ja helppotajuinen, että ongelmat ovat ratkaistavissa. Okapensaat kuuluisasti ovat aika helposti syttyviä, joten ehkä voin huitaista puskaa soihdullani tai ampua sitä tulinuolella? Ehkä lattiassa olevaan laattaan tarvitaan jostain toisaalta samanlaista salmiakkikuviota kantava plakaatti? Ja näin ne mysteerit sitten selviävät.


Minut tällainen tutkimusmatkailu hurmasi totaalisesti. Oli todella upeaa ja viihdyttävää törmätä mysteereihin, kokeilla jos jonkinlaisia ratkaisumalleja ja joskus huomata niiden toimivan, toisinaan tulla siihen johtopäätökseen, että ehkä minun täytyykin ensin poiketa jossain muualla ennen kuin tie eteenpäin aukeaa.



Tutkimusmatkailu on viihdyttävää myös sen takia, että Below näyttää ja kuulostaa upealta. On ehkä vaikea uskoa, että pikkuruisten hahmojen ja pimeyden täyttämät luolastot voisivat olla upeita, mutta niin se vain on. Below käyttää todella hienosti hyväkseen valoja ja varjoja, sekä erilaisia perspektiiviefektejä. Vain pelaajan ympärillä oleva alue on tarkassa fokuksessa, ja mitä kauemmas ruudun reunoille mennään, sitä suttuisemmalta kaikki näyttää. Kun päälle heitetään vielä nappiin toteutettu tilt shift -kameraefekti, olo on kuin oikeasti katselisi pikkuruisten miniatyyrien täyttämää luolastomaailmaa. Tämä ruokki erinomaisesti pelin ahdistavaa tunnelmaa, sillä seikkaileminen varjojen ja vaarojen täyttämissä luolastoissa vain pieni valo turvana.


Tunnelmaa korostaa entisestään Capy-kehitystiimin hovisäveltäjä Jim Guthrien upea äänisuunnittelu. Soundtrack on brutaali ja minimalistinen syntikkaveto, jonka päälle on pinottu jotenkin todella maanläheisiä ja realistisia ääniefektejä. Kiven ja hiekan rutina jalan alla, luolaston huoneen ovesta ujeltava tuuli ja jostain kaukaisuudesta kaikuvat olentojen äänet saavat välillä niskavillat pystyyn, vaikka Below ei mikään kauhupeli yritäkään olla.

Suurin kynnys pelistä nauttimiselle on todennäköisesti sen oppimiskynnys, sillä kaikki eivät välttämättä pääse ylitse siitä, että Below on suunniteltu peliksi, jossa kuolema on niin säännöllinen vieras, että se kehtaa jo kysymättä pistää kantapäät sohvapöydälle ja keittää itselleen teetä.


Tavallaan myös ymmärrän tämän, sillä kuolemasta toipuminen on välillä rasittavaa puuhaa. Toisin kuin vaikkapa Soulsborne-peleissä, kuolema ei vain vie pelaajan mukanaan kantamia valuuttoja, vaan kaiken mahdollisen. Aivan perustason aloitusvarusteita lukuunottamatta kaikki aseet, ruuat, esineet ja tarvikkeet jäävät korpsille, mikä tekee matkasta takaisin sen luokse välillä hyvin haastavaa.

Ongelmaa lievittääkseen luolastosta löytyviä nuotioita – jotka toimivat myös craftauspisteinä – voi hirviöiltä kerätyillä kristalleilla muuttaa pikamatkustuspisteiksi, aina yksi kerrallaan. Pelin edetessä nuotioiden väliin tulee kuitenkin aina vain enemmän ja enemmän välimatkaa, joten jossain vaiheessa sitä on vain kohdattava luolaston vaarat ilman panssareitaan ja todennäköisesti myös ilman ruokiaan, soihtujaan ja muita tarvikkeitaan.


Peli yrittää ojentaa pelaajalle auttavaa kättä palauttamalla kaikki aarrearkut ja muut esinejemmat uudelleen lootittaviksi kuoleman jälkeen, mutta koska niiden sisältö on sattumanvarainen, ei ole mitään takeita siitä, että arkusta löytyy tällä kertaa mitään apua. Ai jaha, keihään sijaan täällä olikin yksi laastari ja tyhjä vesipullo? Näillähän minä pärjäänkin jo ensi jouluun asti.



Below vaatii pelaajaltaan paljon kärsivällisyyttä, mielenkiintoa ja pitkää pinnaa. Mielestäni se myös palkitsee niistä, sillä itse en ole pelin asentamisen jälkeen paljon muuta halunnutkaan tehdä kuin pelata sitä. Toki, välillä se korpeaa ja kunnolla kun tyhmältä tuntuva kuolema tuottaa runsaasti takapakkia ja pakottaa sissittämään läpi turhauttavasta alueesta toistamiseen, tai vielä useamminkin.


Jotenkin kokemus on kuitenkin niin viimeistelty ja viihdyttävä, että itse kestin sen. Joskus pelatessa toki täytyi pitää pieniä hermotaukoja, mutta niin se luolasto vain kerran toisensa jälkeen veti takaisin kylmään syleilyynsä.

Kukapa olisi uskonut, että yllättäen julkaistu pikkuruinen ikuisuusprojekti kiilaisi lopulta vuoden suosikkipelieni listalle?