Ensimmäinen maailmansota kuuluu väistämättä ja kiistatta ihmiskunnan synkimpiin hetkiin. Reilun neljän vuoden ajanjaksolle mahtui järjetöntä tuhoa ja kuolemaa, suunnatonta kärsimystä ja yleistä typeryyttä enemmän kuin kohtuuttomia määriä. Aihetta on vuosien varrella luodattua useammastakin suunnasta ihmisten etsiessä vastauksia mahdottomiin kysymyksiin, sekä jonkinlaista ymmärrettävää kosketuspintaa suunnattomiin tragedioihin.


11-11 Memories Retold liittyy nyt näiden yrittäjien joukkoon tarjoilemalla sotapelin, jossa ei ammuta laukaustakaan.



11-11 viittaa tietenkin nimenä marraskuun 11. päivään vuonna 1918, jolloin ensimmäisen maailmansodan päättänyt aselepo julistettiin voimaan. Pelin tapahtumat alkavat kuitenkin jo paria vuotta aiemmin, vuoden 1916 keväältä Kanadasta ja Saksasta. Pelissä kun on kaksi päähenkilöä, joiden perspektiivien välillä vaihdellaan säännöllisesti ja usein jopa vapaasti.


Kanadalaista perspektiiviä tarjoaa Elijah Woodin esittämä nuori Harry, joka hyppää karismaattisen majurin kelkkaan tämän hovivalokuvaajaksi tehdäkseen vaikutuksen ihastuksensa kohteeseen. Rintamalinjan toiselta puolelta löytyy saksalainen Kurt, jonka Max-poika on kadonnut jonnekin sodan myllerrykseen. Kun isä ei muutakaan ratkaisua keksi, hän liittyy itsekin asevoimiin ja lähtee etsimään poikaansa rintamalta.

Kummallakin hahmolla on omat jipponsa. Harry on valokuvaaja, jonka pääasiallisena pelimekaniikkana on tietenkin räpsiä kuvia kiinnostavista asioista. Kurt taas on insinööri, joka korjailee asioita ja bongailee asioita, joista voisi kirjoittaa kotona odottavalle nuorelle tyttärelleen. Siinä sivussa tehdään yleisiä seikkailupelillisiä asioita, eli puhutaan ihmisten kanssa, keräillään ja käytellään esineitä ja ratkotaan yksinkertaisia puzzleja.


Seikkailupelien ja interaktiivisten tarinoiden spektrillä 11-11 sijaitsee lähempänä Telltalen pelejä kuin vaikkapa Sierran klassisia seikkailupelejä. Puzzleja ja pohdittavaa on jonkin verran, mutta pääpaino on silti tarinan kokemisella ja pienten valintojen tekemisellä.

Tarina itsessään on asiallinen. Kohtalon kurjat koukut nykivät kumpaakin päähahmoa vuoroin Sommelle, vuoroin Passchendaeleen. Ensimmäisen maailmansodan historiansa tietävät saanevat heti selkäpiihinsä kylmiä väreitä tällaisten paikannimien mainitsemisesta, ja 11-11:n suurin ongelma onkin ehkä se, että se ei tavoita tai oikeastaan edes tavoittele ensimmäisen maailmansodan kauhuja.


11-11:n versio sodasta on siistitympi ja rauhallisempi kuin taistelukaasun, tuntien mittaisten tykistökeskitysten ja piikkilangan täyttämän ei-kenenkään-maan todellinen historia. Tunnelma on enemmänkin kuin karulla kesäleirillä oltaisiin. Korjaillaan kaverin kitaraa ja soitellaan vähän musiikkia nuotiolla, kunnes tarkka-ampuja napauttaa kaveria otsaan. Tykistökeskityksen jälkeen pahin seuraus on, että joku täytyy vetää esiin päälle kaatuneiden parrujen alta.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tarina osuisi inhimillisiin kipupisteisiin. Sekä Kurt että Harry saavat kyllä kokea osansa kurjista kohtaloista ja peli välittää ne hyvin pelaajallekin. Useassa kohtauksessa sai seurata tilanteiden kehittymistä oikeasti liikuttuneena. Sekä Harry että Kurt ovat uskottavia ja sympaattisia hahmoja, joiden tarinoita ja kohtaloita seurasin oikeasti niistä välittäen.


En silti voi välttyä siltä fiilikseltä, että nyt esitetään K12-versiota tarinasta, jonka alkuperäinen versio olisi saanut ikäraja-arvioijan oksentamaan lounaansa pihalle. Kyse ei ole mistään himosta nähdä verta ja teurastusta, vaan siitä, että ensimmäinen maailmansota on mielestäni jättänyt häpeällisen jälkensä modernin sivistyksen historiaan juuri sen takia, että se oli niin järjetöntä ja lohdutonta teurastusta. Siistitty versio siitä tekee karhunpalveluksen niille miljoonille, joita sodan suunnaton tragedia kosketti ja joiden tarinat odottavat kertojiaan.



11-11 tekee välittömän ja dramaattisen vaikutuksen visuaalisella tyylillään. Yhdessä muun muassa Wallace & Gromit -savianimaatiot tehneen Aardman-studion kanssa toteutettu peli näyttää kuin elävältä öljyvärimaalaukselta. Pelaajan liikkuessa pensselinjäljet heräävät eloon ja loihtivat esiin taianomaisen ja upean tunnelman. Pariisin kadut, Sommen linnoitteet, sotilashautausmaan rauhallinen tunnelma ja monet muut tapahtumapaikat tuntuvat eläviltä ja vaikuttavilta.


Pelin suurin ongelma on, että se ei uskalla tarjoilla tarinaansa pelaajalle sellaisenaan, vaan pistää tämän tekemään töitä sen eteen. Nähdäkseen kaiken tarinan – joka siis on pelin koko pointti – pelaajan täytyy metsästää kerättäviä esineitä ja jahdata keskustelunpätkiä pelialueiden laidoilta usein dramaattisissa ja tiukoissa tilanteissa. Harryn täytyy edetä konekivääritulituksessa kohti saksalaisten linjoja yrittäen räpsiä siinä sivussa kuvia henkeään menettämättä... mutta hei, pysähdytääs samalla keräämään kentän laidoilta kolme postikorttia piikkilanka-aidasta, jotta saadaan tarinanpätkä avattua. Hölmöä ja pelin tempoa rikkovaa tällainen touhu!

Tämä ei ole lopulta suunnaton ongelma, vaikka latistikin peli-iloani. Olisin toivonut, että 11-11 olisi uskaltanut enemmän käsitellä ikäviä aiheita ja yrittänyt välittää pelaajalle niitä onnettomia ihmiskohtaloita, jotka alleviivaavat ensimmäisen maailmansodan järjettömyyttä ja kauhua. Esimerkiksi Dan Carlinin erinomainen Hardcore History -podcast onnistui siinä paljon paremmin vain päiväkirjojen merkintöjä ja taisteluiden kulkuja kuvailemalla, joten huipputyylikkään ja ammattitaidolla tehdyn videopelin tapauksessa kyse on vain siitä, että kehitystiimi on valinnut siistitymmän linjan.


Se heille suotakoon, mutta yhtäläisesti minulle myös pieni pettymys tiimin valinnasta. 11-11 on lopulta pelaamisen arvoinen ja koskettava tarina kahdesta ihmiskohtalosta, mutta takaraivossa kutkuttaa silti ajatus siitä, että se olisi ehkä voinut olla vielä enemmänkin.

Toinen mielipide pelistä löytyy V2.fi:ssä aiemmin julkaistusta videoarviosta.