Robert Kirkmanin sarjakuva The Walking Dead on synnyttänyt ympärilleen oikean spin-offien, lisäosien ja adaptaatioiden armeijan. Isoille alustoille löytyy jopa kolmea eri videopelisarjaa, mobiilipeleille omansa; on kirjasarjoja, sarjislyhäreitä, useampi televisiosarja ja jopa tuotannossa oleva elokuvasarja. Ihmisten hamutessa silmät kiiluen lisää, lisää ja lisää, Ruotsista nousee uusi välipala verenhimoisille faneille.



The Walking Dead, yksi kaikkien aikojen suosituimmista tv-sarjoista, on todennäköisesti kaikille populaarikulttuuria kuluttaville jo tuttu nimi. Suomessakin esitetty kauhusarja kertoo zombien täyttämästä, post-apokalyptisesta maailmasta, jossa selviytyjät ovat harvalukuisia ja sitäkin harvemmin luotettavia kumppaneita. Politikointia, avointa sotaa ja päivittäistä selviytymistä kuvaava sarja erikoistui romahduksen jälkeisen maailman kuvaamiseen: siinä missä suurin osa zombie-tarinoista kuvasi ensimmäisiä päiviä tai viikkoja epäkuolleiden saavuttua, The Walking Dead pyrki näyttämään, miltä elämä näyttäisi mätänevien hirviöiden maailmassa vuosia myöhemmin.


The Walking Dead -pelistä on mahdotonta puhua mainitsematta Telltalea. Kehitystiimi Telltalen tarinapelit nousivat suureen suosioon juuri The Walking Deadilla, erinomaisella selviytymiskauhulla, joka kirjasi nuoren Clementinen kasvutarinaa hirviöiden täyttämässä maassa. Viimeistä kauttaan kertova Telltale-peli on kuitenkin pian historiaa (eikä vähiten sen vuoksi, että peliä tehnyt firma ajautui konkurssiin), joten uudelle kokelaalle on tilaa. Tietokoneelle julkaistu Overkillin The Walking Dead (OTWD) ei kuitenkaan ole suunniteltu samoja ihmisiä varten, jotka ihastuivat Telltalen koskettavaan tarinankerrontaan. Tiukan tarinankerronnan ja elokuvamaisen tunnelman sijaan tarjolla on ensimmäisen persoonan räiskintää, teknisiä ongelmia ja ärräpäitä aiheuttavia kohtauksia.



Telltalen pelien tavoin OTWD ei tyydy toistamaan Kirkmanin sarjakuvaa tai siihen perustuvaa televisiosarjaa, vaan tilalla on oma tarina omine selviytyjineen. Rick Grimesin naapurustossa kuitenkin seikkaillaan, sillä Overkillin tarina sijoittuu samaiseen Washingtonin kaupunkiin. Yhtäläisyyksiä löytyy myös tarinan kaavasta: Andersonin leirin selviytyjät metsästävät naapurustosta tarvikkeita, lätkivät tuhansia zombeja nassuun ja uhittelevat muille eläville. Kirkmanin tarinan tavoin horjuvat epäkuolleet eivät ole se suurin uhka, vaan muut ihmiset.


The Walking Deadiksi Overkillin pelissä on yllättävän vähän juonta. The Walking Dead on tunnettu nimenomaan tarinastaan, joten tällainen juonettomuus tuntuu hyvin kummalliselta. Repaleista tarinaa kehystetään tehtävien välissä noin puolen minuutin mittaisilla välivideoilla, mutta muuta tarinaa ei juuri ole saatavilla. Ajoittain radion kautta ohjeistava Anderson kyllä elävöittää tapahtumia, mutta nämäkin ovat vain lyhyitä perusteluita sille, miksi pahiksia ammutaan tällä kertaa naamaan. Harmaan sävyjä on yritetty tuoda ajoittain mukaan, mutta yleisesti ottaen pahikset ovat pahiksia, ja pahikset kaipaavat nuolta tai hakkua naamaansa.


Telltalen pelisarjan tavoin tarina esitetään “kautena”, mutta tarinapelistä poiketen uusi kausi ei tarkoita uutta peliä. Joulukuussa alkanut kakkoskausi ilmestyy siis samalle pelille DLC:nä, jolloin ensimmäisen kauden ostaneet voivat jatkaa selviytyjien tarinaa. Pelin standardiversio (osuvasti nimetty “standard edition”) sisältää molemmat kaudet, mutta tarkan markan vartijat voivat hankkia pelkän ensimmäisen kauden sisältävän starter editionin noin puoleen hintaan.



Overkillin historia Payday-pelisarjan parissa on helposti nähtävillä. Reilu vuosi sitten ilmestyneen Raid: World War II:n tavoin OTWD:n genre, kampanjan asettelu, tehtävien rakenne, hahmoluokat, taistelu ja vihollisten tekoäly huokuvat kaikki Paydayn DNA:ta. Raid: World War II oli toki eri studion käsialaa, mutta kroatialaisen Lion Game Lion -kehitystiimin ensimmäiset tuotokset olivat juuri Paydayn ladattavia lisäsisältöjä ja firman ensimmäinen oma peli Raid oli osa selkeää jatkumoa. Jos Raid: World War II oli “Payday, mutta natseilla”, niin Overkill’s The Walking Dead on “Payday, mutta zombeilla”.


Erojakin mennesseen totta kai on, mutta vähintään yhtä usein löytää jotain tuttua. Pelaaja on osa nelihenkistä tiimiä, jonka tarkoituksena on päätavoitteiden lisäksi kerätä kamaa ja paeta renkaat sauhuten. Tehtävät valitaan tutulta kartalta, jonka aikana päätetään myös esimerkiksi vaikeustaso ja hahmojen varustus. Erilaisia hahmoluokkia edustavilla ukkeleilla on omat vahvuutensa: tiedusteleva Heather ampuu äänettömästi jousipyssyllä ja suojelee savukranaateilla, konepistooleihin mieltynyt Maya taas huoltaa joukkoa lääkepakkauksilla.


OTWD:n ensimmäinen kunnon ongelma tulee selväksi hahmoja valitessa: jos kaveripiiristä ei löydy kolmea muuta selviytyjää, tehtäviä suorittaessa voi tulla orpo olo. Muutaman minuutin odottelu harvoin tuotti kuin yhden satunnaispelaajan tiimiin, ja vähintään puolet ajasta tehtävä täytyi aloittaa yksin. Botteja ei ole lainkaan tarjolla. Pelaajia ilmestyi kyllä usein tehtäviin myöhemmin, mutta yksinäisen suden kannattaa tottua lagiin, ympäriinsä warppailuun, kyrillisiin aakkosiin sekä katoaviin yhteyksiin. Ovat Overkillin räiskinnän hyvät puolet miten hyviä tahansa, OTWD:tä ei voi hyvillä mielin suositella sooloilijoille.



Jos tiimin kuitenkin saa kasaan, on edessä pitkä ja hidas taival. Paydayta pystyi kuvaamaan sinkohippamaiseksi räiskinnäksi, mutta The Walking Deadissa toiminnan sulavuus on historiaa. Kankea ja hidas liikkuminen vaatii määrätietoisuuden lisäksi hermoja, sillä ympäriinsä juoksentelemalla törmää seinien lisäksi hampaisiin. Ainoa oikea etenemistapa on hidas hiipiminen, jonka avulla eläviä kuolleita voi harventaa ilman ärräpäiden saattelemaa perääntymistä. Tarkkuutta vaaditaan muutenkin, sillä OTWD:n tappelussa tuliaseet ovat pääosin pannassa. Pistoolia ja pääasetta ei voi juuri käyttää, sillä luoteja jaetaan kitsaasti ja hiljentimet kuluvat nopeasti loppuun – puhumattakaan siitä, että äänen pitäminen kutsuu jättimäisen hirviölauman luokseen. Tulitaistelut tulee hoitaa nopeasti pois alta, minkä jälkeen yhteenotot hoidetaan äänettömillä melee-aseilla.


Itse en kuitenkaan valita OTWD:n tahdista, sillä nautin hitaammasta ja tarkemmasta etenemisestä, jonka aikana jokainen nurkka tutkitaan ja hirviö hutkitaan. Kokemus muistuttaa Dead Islandia ja Dying Lightia – joskin vähemmällä parkourilla ja kankeammilla kontrolleilla. Kankeat kontrollit uuvuttavat erityisesti suurien hirviölaumojen edessä, joiden kaataminen vaatii monen minuutin määrätietoista nakuttamista. Samaan aikaan on kuitenkin kehuttava The Walking Deadia siitä, että hitaat zombiet tuntuvat oikeasti pelottavalta, päälle vyöryvältä uhaltam joka täytyy ottaa aina vakavasti. Hiipien resursseja kerätessä tulee samanlainen jännite, kuin The Walking Dead -sarjakuvaa lukiessa aikoinaan: minä hetkenä hyvänsä kaikki voi mennä päin helvettiä.

Tehtävät tuntuvat erilaisilta kiitos vaihtelevien ympäristöjen, mutta rakenne tuntuu toistavan itseään yhtä paljon kuin Paydayssa. Siinä missä pankkiryöstäjät joutuivat aina juoksemaan avainkorttien perässä tai valvomaan hajoavaa poraa, The Walking Deadissa jokainen generaattori vaatii bensaa ja/tai sulakkeita ja jokainen ovi täytyy kammeta auki, kunhan on ensin löytänyt ympäriinsä piilotetut kolme ratasta. Keskiverto kenttä alkaakin n. 15-20 minuutin hutkinnalla, jonka aikana täytyy raivata yksi este; tämän jälkeen ammuskellaan hetki ihmisvihollisia ennen lopputaistelua, jossa täytyy paeta samalla kun selviytyjien päälle vyöryy kymmeniä, ellei satoja kalmoja. Keskiverto kenttä kestää puolesta tunnista tuntiin, joten lyhyistä otteluista ei ole kyse.


Tehtävien pituus muuttuu rasitteeksi, kun mukaan lyödään raivostuttavan rankaiseva vaikeustaso. OTWD pakottaa pelaamaan tehtävät ensimmäisellä kertaa tietyllä vaikeustasolla, joten loppupään hikiset tehtävät voivat pysäyttää etenemisen pahanpäiväisesti. Otetaan esimerkiksi pelin puolivälistä löytyvä viemärikenttä, joka vaati allekirjoittaneelta kymmenkunta yritystä, joista jokainen päättyi 45-60 minuutin pelaamisen jälkeen. Neljän tunnin hinkkauksen jälkeen sain suoritettua kentän viimeisen tavoitteen, ja kirjaimellisesti puoli minuuttia ennen painajaisen päättymistä peli menetti yhteyden servereihin ja palautti minut pelin pääaulaan. Yhteyden katkeamista seuranneet itkupotkuraivarit muistuttivat viisivuotiaasta, joka pakotetaan lähtemään leluhyllyltä tyhjin käsin. Kuusi tuntia myöhemmin päätin antaa tehtävälle uuden yrityksen ja pääsin kuin pääsinkin juoksemaan kentän viimeiselle ovelle – kunnes minut kaatoi seinän läpi hyökkäävä hirviö. Tällä kertaa itkuraivarit muistuttivat viisivuotiasta, jonka koko leluhylly on tyhjennetty kirpparille.

Loppuun asti selvitessä sankarit saavat tehtävän mukaisesti palkintoja. Jos matkalta on tarttunut mukaan resursseja, selviytyjiä tai vaikka aseita, pääsee huoltamaan tukikohtaa ja modaamaan kamppeita. OTWD:ssä on yllättävän paljon kaikenlaista kehitettävää: hahmo saa kokemustasojen myötä kykyjä, varusteita voi päivittää lisäosilla ja päämaja kaipaa valvovaa silmää. Muita selviytyjiä voi esimerkiksi laittaa suorittamaan tehtäviä tai pyörittämään päämajaa, ja tukikohdan eri alueita voi päivittää paremmaksi. Tehtävää on näennäisesti paljon, mutta tukikohta on harmillisen pinnallisesti toteutettu. Vaikka peli suosittelee hahmoille juttelua, sille harvemmin on tarvetta. Päämajan parantelua ei oikein ikinä tule pohdittua, kunhan vain nakuttaa seuraavan päivityksen tulemaan ilman sen suurempia ajatuksia.



Yleensä en jaksa paneutua teknisiin ongelmiin, mutta OTWD:n kohdalla on pakko. Kokonaisuus tuntuu eheän pelin sijaan jeesusteipillä kootulta hökkeliltä, joka lahoaa pienimmästäkin tuulenvireestä. Latausajat ovat naurettavia, yhteysongelmat jatkuvia, ruudunpäivitys takkuaa, ohjaus on kankeaa, viholliset liitelevät ja katoavat itsekseen, zombiet kulkevat suljettujen ovien ja seinien läpi, lukkoja voi availla oven väärältä puolelta ja tuliaseita käyttävät viholliset ampuvat tiiliseinänkin läpi. Yli-inhimillisestä tarkkuudestaan huolimatta ihmisviholliset ovat yhtä aivokuolleita kuin mätänevät vastukset. Täytyy toivoa, että pahimmat bugit on korjattu helmikuuhun mennessä, jolloin OTWD olisi tarkoitus julkaista Xbox Onelle ja Playstation 4:lle.


Audiovisuaalisesti OTWD sentään ajaa asiansa. Tuliaseet nakuttavat kovaa, rotvalliin polkaistu kallo halkeaa tyydyttävästi ja ne kaksi-kolme peliin tehtyä sävellystä kohottavat tunnelmaa sopivasti. Visuaalisia fiboja (kuten välkkyviä varjoja ja valoisuusasteita) lukuunottamatta Overkill saa The Walking Deadin tuntumaan The Walking Deadilta. Tyylikkäät ympäristöt, nätisti lahoavat kalmat ja coolit aseet kantavat yllättävänkin pitkälle, kun muu peli laahaa näinkin paljon.

Kokonaisuus on niin huteralla pohjalla, että tällaisenaan Overkillin The Walking Deadia on vaikea suositella. Jos löytää kolme pelikaveria, kokemuksesta saa paljon enemmän irti, mutta tällöinkin vaaditaan pitkää pinnaa ja huumorintajua. The Walking Deadissa on hyvätkin hetkensä, kuten varjoisaa kujaa pitkin hiipiessä... mutta useimmiten kujan varjot alkavat yhtäkkiä välkkyä, vihollinen kävelee roskasäiliön läpi ja jäät yksin kiipeliin, koska tiimikaverisi yhteys katkesi ilman syytä. Tulevien päivitysten jälkeen OTWD:stä voi kuitenkin kuoriutua hyvinkin pätevä co-op-toiminta.