Jotakuinkin tasan vuosi sitten ilmestynyt Hello Neighbor leikitteli pelaajan lapsuudenpeloilla. Venäläisen Dynamic Pixelsin seikkailupelissä piti hiiviskellä salamyhkäisen naapurinsedän tontilla ja selvittää, mitä ihmeellistä tämän kellarissa oikein tapahtuu. Surrealistisiin ulottuvuuksiin päätyvää peliä mainostettiin etukäteen tekoälyllä, jonka oli tarkoitus oppia pelaajan liikkeet ja toimia sen mukaisesti. Tekninen toteutus kuitenkin kompuroi, eikä lopputulos ansainnut koviakaan kehuja. Nyt yritetään uudestaan Hide and Seek -esiosalla, joka pureutuu viiksekkään naapurin menneisyyteen.




Hello Neighborin vastaanottoa voisi kuvailla vähintään viileäksi. Teknisesti peli tuntui purkalla ja jesarilla kyhätyltä häkkyrältä, mikä meinasi luhistua minä hetkenä hyvänsä. Pelaajaa jahtaavan naapurinsedän tekoälyttömyys, puhdasta eetterihuurua edustavat puzzlelogiikat ja kankeat kontrollit vesittivät lähes kaiken ilon, mitä mielenkiintoinen premissi ja tyylisuunta pystyi tarjoamaan. Käytännössä jokaiselle mahdolliselle alustalle julkaistu Hide and Seek yrittää viedä pelisarjaa paremmille laitumille, mutta kauas ei nytkään päästä. Hide and Seek on auttamattoman ärsyttävä ja raivostuttava pelikokemus, vaikka kaikilla osa-alueilla on selvää yritystä.


Viiksekkään naapurin historiaa perataan tämän lasten silmin. Aiempaa peliä pohjustavassa Hide and Seekissä viiksimies elää vielä iloista arkea vaimon ja kahden lapsen kanssa. Pelaaja omaksuu tyttären roolin, jonka leikeistä pelin kentät kertovat. Lasten mielikuvitusleikeissä huoneet muuntautuvat muun muassa poliisien ja rosvojen täyttämäksi metropoliksi, liekehtiväksi kaupungiksi ja usvaiseksi hautausmaaksi. Nimensä mukaisesti (ja alkuperäistä peliä mukaillen) pakeneminen ja piiloutuminen on osa lasten leikkiä: veli jahtaa pelaajaa jatkuvasti pitkin mielikuvitusalueita, jolloin elinehtona on hiiviskely ja piiloutuminen.


Pelialueet henkivät Psychonautsin kaltaista, surrealistisen naivistista tyyliä, joka myötäilee lasten sielunmaisemaa erinomaisesti. Visuaalinen toteutus onkin ehdottomasti pelin parasta antia; peli osoittaa näppärästi, miten lapset herättävät tavanomaisenkin alueen eloon. Pahvilaatikoista syntyy vuoria, vaatelipaston päälle kipuaminen käy tasohyppelystä ja tiikerihatun pukeminen saa lapsen käyttäytymään aidon kissapedon elkein. Surrealinen tyyli auttaa myös paneutumaan kuhunkin maailmaan, jotka tuntuvat olevan kauttaaltaan täynnä symbolismia.


On kuitenkin vaikeaa sanoa, onko symbolismilla mitään sen suurempaa allegoriaa tässä tarinassa, vai jäävätkö yksinkertaiset vertaukset vertauksiensa tasolle. Tarina itsessään on hyvin simppeli: jokaisen pelialueen välissä nähdään minuutin verran välivideota, joka perkaa perheeseen kohdistuvaa tragediaa. Ensimmäisen pelin pelanneille ei ole suoranaisesti luvassa isoja yllätyksiä, mutta yksinkertainen juoni riittää mielikuvituksellisten alueiden kehystämiseen. Tarinankerronnallisesti mennään silti auttamattomasti sieltä, missä aita on matalin: juonikiekuroita ei muutamaan minuuttiin ehdi sulloa, joten tapahtumat etenevät auttamattoman suoraviivaisesti.



Tähänastisesta arvostelusta voisi saada kuvan, että Hide and Seek on hiomaton, mutta miellyttävä hiiviskelypeli. Arvio osuu osittain oikeaan, sillä visuaalisesti ja tarinankerronnallisesti uusi Hello Neighbor onkin mukiinmenevä kokonaisuus. Kaikki kuitenkin lässähtää, kun aletaan puhua pelin mekaniikoista.


Hide and Seek on mekaniikoiltaan sanalla sanoen karu ja orpo. Käytännössä Hide and Seekistä löytyy raamit toimivaan hiiviskelypeliin, mutta lopputulos on jossakin juosten kustun ja huithapeloidun välimaastossa. Hiiviskely itsessään on kovin alkukantaista: sankaritar voi joko hiipiä kumarassa, kävellä normaalisti tai juosta. En tiedä onko liikkumistavalla suurtakaan väliä siihen miten hyvin veli sisarensa havainnoi, sillä hipsimisestä huolimatta tekoäly hoksaa pelaajan vaikka sadan metrin päästä, jos vain sattuu vilkaisemaan vähänkin oikeaan suuntaan.


Kun yliluonnollisilla aisteilla varustettu veli saa vainun, on pelaajan ainoina vaihtoehtoina piiloutuminen tai pakeneminen. Hide and Seek -nimestä huolimatta pakeneminen on usein järkevintä, sillä piiloutuessa joutuu monesti odottamaan jopa minuutin, että tekoäly lähtee piilopaikan ympäriltä. Älykkyydestä ei kuitenkaan tekoälyn kohdalla kannata puhua, sillä surkuhupainen vainoaja on tyhjäpäisimpiä, mitä pelihistoriassa on vastaan tullut: veli partioi ympäriinsä päämäärättömänä kunnes pelaaja sattuu osumaan veljen näkökenttään, jonka jälkeen alkaa päätön ryntäys pelaajaa kohti. Tekoälyn päättelykyky kantaa niinkin pitkälle, että jos pelaaja hyppää piilopaikkaan jahtaajan ollessa alle metrin päässä, menettää jahtaaja automaattisesti kiinnostuksensa ja unohtaa, mihin pelaaja piiloutui. Siis vaikka pelaaja hyppäisi yksinäiseen puskaan, jonka ympärillä on niittykaupalla aroa. Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, että peliä markkinoidaan nimenomaan hiiviskelypelinä, ja tämä on se taso millä hiiviskely on toteutettu.



Hiiviskely on kuitenkin vain tapa selviytyä, kun taas pelissä eteneminen vaatii tavaroiden etsimistä. Jokainen alue sisältää yhtä tai toista kerättävää kamaa: savannilla etsitään pehmoeläimiä, öisessä metropolissa taas kahmitaan rahasäkkejä. Suurin osa peliajasta kuluukin pähkäillessä, miten tavaroihin pääsee käsiksi. Alkuperäiseen Hello Neighboriin verrattuna puzzlet ovat sentään paremmasta päästä: 90-luvun seikkailupelien logiikka on hylätty, ja tilalla on jopa johdonmukaiseksi kuvailtavia pulmia.


Johdonmukaisuudesta huolimatta Hide and Seek ei ole millään muotoa helppo peli. Vaikeus liittyy kädestäpitelyyn – tai nimenomaan sen puutteeseen. Hide and Seek on peli, joka ei kerro pelistä yhtään mitään: ei kontrolleja, ei tavoitteita, ei suoritustapoja. Käytännössä pelaaja kyllä hoksaa napit ja tavoitteet nopeasti, mutta vaikeimpiin tavaroihin pääseminen vaatii parhaimmillaan tuntikausien yrityksiä ja erehdyksiä. Useimmiten vastaus syntyy täysin tai vähintään puoliksi vahingossa, harvoin juuri niin kuin oli alunperin ajatellut.

Oma ongelmansa on kankeassa ohjauksessa, jonka napit tuntuvat toimivan vain puolet ajasta. Lisäksi kontrollien logiikka tuntuu tapauskohtaiselta. Annetaan esimerkki: yhdessä kentässä tukitaan kahdenlaisia reikiä, joten voisi olettaa että tukkimiseen käytettyjä tavaroita noukitaan yhdellä napilla ja tukitaan toisella. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yhdenlaisten reikiän tukkiminen tapahtuu napilla, jota käytetään tavaran käyttämiseen; toisenlaiset reiät taas tukitaan napilla, jota käytetään tavaroiden heittelemiseen. Ongelma saattaa tuntua pieneltä, mutta probleema kuvastaa peliä kokonaisuutena: vastaavankaltaiset epäloogisuudet tulisi hioa pois testausvaiheessa, joka tuntuu unohtuneen Hide and Seekin kohdalla kokonaan. Peli on täynnä vastaavanlaisia lapsuksia, hölmöyksiä, bugeja, takkuamisia ja tökkimisiä, joiden olettaisi kadonneen jo muutama beta-vaihe sitten.


Ja sellaisena koko Hide and Seek sitten lepääkin; mekaniikoiltaan orpona hiiviskelypelin mukaelmana, jossa pelaaja juoksentelee pitkin aavoja alueita keräämässä irtoaivoja ja leluhiiriä, samalla kun taustalla juoksentelee tekoälytön vartija. Hide and Seekissä on kehuttaviakin puolia, kuten surrealistinen tyylisuunta ja ainakin osan ajasta loogisesti toimivat puzzlet, mutta kokonaisuus hautautuu viimeistelemättömän, orvon säikyttelypelin alle, joka ei onnistu säikäyttämään.