PS2:n Forbidden Siren oli aikanaan mielenkiintoinen, mutta suhteellisen vähälle huomiolle jäänyt selviytymiskauhupläjäys, jonka uudelleenlämmittelyä voidaan ainakin tietyissä piireissä pitää jonkinasteisena kulttuuritekona. Alun perin episodeittain verkossa myyty PlayStation 3 -versio vanhasta tarinasta lupailee paitsi uusia juonenkäänteitä ja entistä kauheampaa kauhua, myös uuden toteutuksen mahdollistamia elokuvallisia tehoja. Koska tämä voi käytännössä tarkoittaa mitä tahansa b-luokan splättereiden muovisuolista ja kumihämähäkeistä todellisiin pelkokertoimiin, lienee lupausten kattavuuteen syytä perehtyä lähemmin.



Tarina alkaa tällä kertaa amerikkalaisen kuvausryhmän saapumisesta Japaniin Hanudan kadonneen kylän mysteeriä selvittämään. Legendaariseen kylään liittyvät ihmisuhrit paljastuvat hyvin nopeasti kaikkea muuta kuin legendoiksi ja epäkuolleiden kyläläisten ilmestyessä kuvioihin huomaavat ryhmän jäsenet olevansa enemmän tai vähemmän omillaan ja toisistaan erossa keskellä painajaista. Kättä pidempää on onneksi tarjolla riittävästi, joskaan ei jokaiselle pelihahmolle. Valikoima vaihtelee veitsistä lapioiden ja liikennemerkkien kautta työkaluihin ja tuliaseisiin, minkä lisäksi aseet myös ominaisuuksiensa puolesta eroavat toisistaan ilahduttavasti. Lekan heilautus esimerkiksi on aseen hitauden vuoksi syytä ajoittaa tarkasti, mutta osumat aiheuttavat tyydyttävästi tuhoa, kun taas pienempien esineiden kanssa tilanne on päinvastainen.

Kuten pelin K18-leimasta voi päätellä, tarjoillaan verta ja suolenpätkiä niin tappeluissa kuin niiden ulkopuolellakin ihan kiitettävissä määrin, vaikka pelin pääpaino on taistelun sijaan hiiviskelyssä ja vihollisten harhauttamisessa. Tässä hommassa auttaa erityisesti joidenkin hahmojen kyky kaapata lähistöllä pyörivien vihollisten näkymä käyttöönsä, jolloin pelimaailmaa pääsee tarkastelemaan vastapuolen vinkkelistä. Ominaisuutta hyödynnetään myös muutamissa puzzleissa, mutta tältä osin kovin suuria haasteita on turha odottaa, sillä etenemiseen vaadittavat tavoitteet väännetään jopa rasittavuuteen asti rautalangasta ja pimeän pelkoa latistaa kaiken tietävä kartta, joka käytännössä tekee sinänsä mielenkiintoisten ympäristöjen tutkimisesta tarpeetonta.

Edellä mainittua kauneusvirhettä lukuun ottamatta toteutus on muuten kohdallaan. Episodimaisuus rytmittää tarinaa mukavasti ja useat pelihahmot taas antavat mahdollisuuden tapahtumien tarkasteluun erilaisista näkökulmista. Visuaalisesti peli on kaunista (tai näkökulmasta riippuen kauheaa) katseltavaa ja erityisesti hirviömallit toimivat tehokkaasti. Kauhupeleille tuiki tärkeä äänipuoli on niin ikään hyvissä käsissä, joskaan aivan Silent Hillien tasolle ei äänisuunnittelun vaikuttavuudessa ylletä. Kaiken kaikkiaan varsin lupaavien lähtökohtien jälkeen onkin suorastaan sääli todeta, ettei pelisarjan pahimpia syntejä ole onnistuttu pesemään pois.



Siren: Blood Curse olisi voinut olla erittäin mielenkiintoinen tuttavuus, jos peli-iloa ei olisi onnistuttu pilaamaan muutamalla merkittävällä mokalla. Ensimmäinen näistä on kamera, joka tuntuu poikkeuksetta juuri kaikkein kriittisimmillä hetkillä elävän omaa elämäänsä. Heinämiehen lailla taistelussa heiluva kuvakulma nimittäin herättää pelkoa korkeintaan edellisen tallennuspisteen jäätyä kauas taa ja ensimmäisen persoonan näkökulmasta pelattaessa taas kamera vänkää itsensä väkisin aina takaisin vaakatasoon, jolloin lattianrajasta lähestyville vihollisille on usein mahdotonta suoda niiden ansaitsemaa huomiota.

Tyypillisesti toimintaa katsellaan pelihahmon selän takaa, jolloin ongelmaksi muodostuu kameran läheisyys. Oma hahmo näet peittää suurimman osan ruudusta, mistä johtuen esimerkiksi hankalasta kulmasta hyökkääviä kalmoja ei tahdo havaita ajoissa. Mahdollisuus ensimmäisen persoonan kuvakulman käyttöön pelastaisi tilanteen ainakin osittain, ellei kehitystiimi olisi kontrollien kohdalla nukahtanut kokonaan. Jostain täysin käsittämättömästä syystä pelihahmon liikuttelu nimittäin hoidetaan pelkkää vasenta analogitikkua käyttäen, eikä esimerkiksi sivuaskeliin pääse käsiksi kuin hartianappia pohjassa pitämällä.

Anteeksiantamatonta tästä tekee erityisesti se, että suurimman osan ajasta toinen tikku on täysin toimettomana, mikäli turhaa taskulampulla sohimista ei lasketa. Ontuva ohjaussysteemi ja käsittämätön kamera onnistuvatkin loihtimaan tavallisestakin tekemisestä haasteen, puhumattakaan tilanteista, joissa pelaajan tulee ahtaassa, pimeässä tilassa yrittää paeta päälle käyviä vihollisia. Kun ampuma-aseita käsiteltäessä käytössä kuitenkin ovat perinteiset kahden tikun kontrollit, ei voi kuin ihmetellä käyttöliittymäsuunnittelijoiden käsitystä logiikasta. Tiettyyn pisteeseen asti kontrollien kanssa oppii kyllä ajan kanssa elämään, mutta enin uutuudenviehätys pelistä on tässä vaiheessa jo kauan sitten karissut.



Ohjaukseen ja kameraan liittyvät ongelmat eivät kaikesta valituksesta huolimatta ole genren pahimmasta päästä, joten selviytymiskauhun ystävät tuskin antavat niiden itseään häiritä. Tässä tapauksessa asiaa auttaa osaltaan myös se, että kynnys tutustua tuotteeseen on kohtuullisen hinnoittelun ansiosta jo lähtökohtaisesti tavallista matalampi. Kun samasta määrästä sisältöä saa normaalisti maksaa tuplasti sen mitä Siren: Blood Curse kustantaa, voi peliä sen ongelmallisuudesta huolimatta pienin varauksin suositella synkkien talvi-iltojen ratoksi muillekin kuin tosifaneille.