On japanilaisia juttuja, ja sitten on japanilaisia juttuja. Swerynä paremmin tunnetun Hidetaka Suehiron The Missing: J.J. Macfield and the Island of Memories tarjoilee täyslaidallisen juuri sitä japanilaisinta kamaa: Löytyy hirvipäisiä lääkäreitä, sirkkelikäsillä varusteltuja mustekalavauvanukkeja sekä painovoiman päälaelleen kääntäviä leluapinoita. Omituista kamaa keksii eetteripäissään kuka tahansa, mutta suurimpana yllätyksenä J.J. Macfieldin kuumehoureinen seikkailu on myös mainio – joskin hiomaton – seikkailu ihmisen minäkuvaan.



Muun muassa Deadly Premonitionista ja D4: Dark Dreams Don’t Diesta tunnettu Swery ei kuulu niihin tavanomaisimpiin pelisuunnittelijoihin. Eksentrisistä, nurinkurisista tai vähintään uudenlaisista lähestymistavoista tunnetulla pelisuunnittelijalla on selkeästi oma fanikuntansa. Suuret ideat tai outoudet ovat näkyvillä myös White Owlsin uudessa 2,5D-tasohyppelyssä The Missing: J.J. Macfield and the Island of Memories. Nimihirviö ei ole The Missingin ainoa monsteri, Macfieldin saariseikkailu on nimittäin täpöten täynnä kauheita kummajaisia ja outoja olioita.


The Missingin kuvaileminen tasohyppelyksi on hieman harhaanjohtavaa. Vaikka sivusta kuvattu platformeri keskittyy mekaniikoissaan loikintaan ja kevyisiin aivopähkinöihin, jutun juju on J.J.:n tarina. Jokainen pelimekaniikka pienestä suurimpaan käsittelee suurempaa teemaa, jolloin The Missing on perusluonteeltaan lähempänä taideteosta tai kävelysimulaattorien kaltaista interaktiivista tarinaa, vaikka pelilliset elementit ovatkin runsaita. Kylmällä insinöörilogiikalla The Missingiä voisi kutsua epäonnistuneeksi kokeiluksi, sillä pintapuolisesti tarkasteltuna eri osa-alueet ovat vähintään ailahtelevia; kyseessä on kuitenkin kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Nimessä kuvailtu “muistojen saari” toimii tapahtumapaikkana J.J.:n kauhuseikkailulle. Sankaritar J.J. viettää iltaa rakastettunsa Emilyn kanssa luonnon helmassa, kun matkaseuralainen katoaa. Oudot näyt alkavat vaivata sankaria heti etsintöjen alettua. Kansantarujen banshee-hengeltä näyttävä hirviö tuntuu jahtaavan Emilyä, ja varjoissa liikkuvat kädet siivoavat verisiä ruumiita J.J.:n tieltä. Omituisuuksia ei ehdi edes ihmetellä, kun J.J. joutuu itse onnettomuuteen: salama polttaa nuoren naisen karrelle ja hirvipäinen lääkäri saapuu paikalle kryptisten lauseiden saattelemana. J.J. herää takaisin henkiin opittuaan regeneroitumisen voiman. Mistä voima on lähtöisin, mitä saarelle on tapahtunut ja missä Emily oikein on? Entä miksi pehmoleluni lähettää minulle tekstiviestejä?


Regeneroituminen on The Missingin suurin jippo niin tarinassa kuin mekaniikoissa. Onnettomuutensa jälkeen J.J. pystyy repimään ja parsimaan kehoaan yhä uudelleen ja uudelleen ilman kuolemanvaaraa. Kädet repeytyvät irti, selkärangat murtuvat ja irtopäät liikkuvat itsekseen, ja napinpainalluksella J.J. palauttaa kroppansa kokonaiseksi. Kehon satuttaminen ja palauttaminen on vastaus käytännössä jokaiseen puzzleen: ahtaisiin tiloihin vieritään irtopäänä, keinulautaa painotetaan irtoraajoilla ja tarvittaessa koko kroppa toimii liekkiä kuljettavana soihtuna.



Surrealistiset tarinat keskittyvät yleensä mysteerien punomiseen hienovaraisilla vihjeillä. The Missingissä viittaukset ovat kuitenkin niin selväsanaisia, että juonenkäänteet arvaa ensihetkiltä lähtien. Enemmän yllättäen tällä ei kuitenkaan ole niin väliä: The Missing käsittelee minäkuvan teemaa kokonaisvaltaisesti, jolloin pintapuolinen juoni on vain tarinan yksi taso. Itsensä repiminen, takaisin kokoon parsiminen, J.J.:n fyysinen ilmentymä ja saari outoine asukkeineen palvelevat kaikki tarinan teemoja, joihin lukeutuu minäkuvan etsinnän lisäksi nuoruuden ongelmat, kuten itsetuhoisuus.


Symbolismi on välillä hävyttömän ilmiselvää, mutta peli tuntuu käsittelevän mysteerejä sillä oletuksella, ettei pelaajalla olisi hajuakaan verhon takaisista tapahtumista. Sama vaivaa myös monia muita japanilaisia tarinoita, jotka kliseiden välttelyn sijaan syleilevät tuhat kertaa nähtyjä elementtejä. Selvistä vastauksista huolimatta koko tarina ei sentään ole läpinäkyvä. Mitä selvemmäksi J.J.:n tarina alkaa muotoutua, sitä enemmän The Missing onnistuu yllättämään myös vastauksilla, joita ei osannut edes kysyä.


Jos tämä kaikki kuulostaa kryptiseltä, niin on hieman tarkoituskin. The Missing on nimittäin yksi niitä pelejä, joista haluaisi puhua kovaan ääneen, mutta samaan aikaan mahdollisimman vähän, että pelikokemus olisi parhaimmillaan. Suoranaisia laakapalloja ei ole luvassa edes niille hitaimmalle pelaajille, mutta The Missingin tapa lähestyä tärkeitä aiheita lämpimällä tavalla on paitsi harvinaisen aikuismaista, myös suvaitsevaista. Saatan puolustella pelin heikkouksia liiaksi samaisesta syystä. Tarinapainoitteistenkin pelien kulta-aikana The Missingin kaltainen, kokonaisvaltaisesti teemojen ympärille rakennettu pelikokonaisuus on nimittäin yhä harvinaista herkkua.



Pelin puoltaminen ei tarkoita, etteikö heikkouksia todella olisi. Ilmiselvin ongelma on tasohyppelyn kankeus. J.J.:n kankeudelle on monia tarinallisia perusteita, kuten päähahmon toimiminen osaamattomana protagonistina, mutta kankeat ja tuskastuttavan hitaat kontrollit syövät paljon peli-iloa. Yksinkertaisetkin hypyt muuttuvat hikikarpaloita kohottaviksi jännitysnäytelmiksi, kun pelaajaparka pohtii rekisteröikö peli hyppyaiettani vai tippuuko sankaritar suoraan kuiluun.


Lähes yhtä suuri kompastuskivi löytyy surrealistisesta kuvastosta. Vaikka The Missing onnistuu tarjoilemaan myös mielenkiintoisia tapahtumapaikkoja ja olioita, välillä mennään reippaasti aidan matalemmasta päästä. Kauhunväreitä yritetään repiä ties miten kuluneilla hirviödesigneilla, aina demonisista nukenpäistä eläviin leluapinoihin. Jopa pelin päävihollinen, bansheelta näyttävä paholainen on sitä geneerisintä kauhukuvastoa mitä on tarjolla. Näistäkin vihollisista löytää anteeksiannettavia puolia, kuten teräaseiden toistuvuus pienempänä teemana, mutta parempaankin olisi pystytty.

Yleisesti ottaen voi silti sanoa, että muistojen saari on yllättävän kauniisti toteutettu tapahtumapaikka. Vanhahtavista grafiikoista huolimatta saari on visuaalisesti täynnä sitä lähes normaalia, mutta hieman vinksallaan olevaa todellisuutta, josta myös David Lynchin erinomainen Twin Peaks tunnetaan. Vinoutunut americana ei ole ainoa lynchimäinen aspekti, vaan Twin Peaks on ollut The Missingin kenties merkittävin vaikuttaja. Hirvipäisten lääkäreiden lisäksi maailma on täynnä muun muassa kryptisiä viestejä, pöllöjä ja takaperin puhuvia olentoja, joiden epäinhimilliset kirkumiset värisyttävät psyykettä.




Puzzlet itsessään toimivat hyvin, joskin muutamat kohdat saavat pelaajan ihan hajalle. Ongelmana on The Missingin checkpoint-systeemi, joka tallentaa etenemisen alueen alkuun lähes aina, riippumatta siitä onko alueesta selvittänyt 9 vai 99 prosenttia. Tämä sapettaa erityisesti pakokohtauksissa, joissa J.J. pakeneminen vaatii tarkkaa hyppelyä ilman virheitä. Monen minuutin pakenemiset – välivideoilla ja quick time eventeillä höystettynä – alkavat toden teolla turhauttamaan, kun kymmenes yritys epäonnistuu viimeisessä hypyssä. Onneksi nokkeluutta vaativat puzzlet ovat tarpeeksi anteeksiantavia, ettei rikkirevityn sankarittaren tarvitse alkaa halkomaan hiuksia.

Puzzlet itsessään ovat perinteistä vivunvääntelyä ja painovoiman kääntelyä. Kyllä, luit aivan oikein. Yksi The Missingin puzzlemekaniikoista on painovoiman käänteleminen: tietyt viholliset ja esineet pystyvät kääntämään painovoiman päälaelleen murtamalla J.J.:n niskat. Nurinkurin kuljeskelu tuo etenemiseen kirjaimellisesti uuden ulottuvuuden, vaikka aivopähkinät saavat jo muutenkin pelaajan pysähtymään. Pohdinnoista huolimatta kyseessä ei ole mikään mahdottoman pitkä seikkailu, vaan tarinalle löytyy pituutta noin kuudesta kymmeneen tuntia. Lisäaikaa saa tiristettyä kerättävien esineiden… no, keräämisellä, sillä maailmaa täyttävät keräilykamat kertovat lisää taustatarinaa. Toisella pelikerralla vastaan tulee myös yhtä sun toista yllätystä, joten pelin hinkkaamisesta on jotakin hyötyä.


Kokonaisuutena Playstation 4:lle, Xbox Onelle, Nintendo Switchille ja PC:lle julkaistu The Missing on siis hieno, mutta ennen kaikkea mielenkiintoinen tekele. Jokainen osa-alue tasohyppelystä juoneen on laadullisesti vähintäänkin kyseenalainen, mutta juuri kokonaisuutena The Missingistä kuoriutuu taiteellinen teos filosofisella sanomalla. Jo pelkkä ruumiin repiminen pelimekaniikkana nostaa The Missingin monen “ihan kivan” peruspelin yläpuolelle, mutta temaattisen näkökantansa vuoksi The Missing tulee olemaan yksi niistä peleistä, joita muistellaan vielä vuosienkin päästä. Ei täydellisenä, mutta mielenkiintoisena pelinä, jonka itsensärepimismekaniikka jakaa varmasti pelaajat kahtia.