Nintendo Switchin käyttö on jäänyt itselläni varsin vähäiseksi. Aika ei oikein riittänyt Zeldan tai Mario Odysseyn pariin sukeltamiseen, joten kone on toiminut lähinnä lasten Mario Kart -työasemana. Sitäkin sen verran harvoin, että kun aloin kaivella ohjaimia esiin tätä peliä varten, kaikkien akut olivat aivan tyhjänä. Mistä päästiinkin siihen, että jos omistaa yhden Switchin ja kaksi Joy-Con-paria, niiden lataaminen kerralla ei onnistu mitenkään ilman maksullista Charging Gripiä. Kiitti siitä.


Mutta marmatus sikseen, sillä Mario Party on meidän perheessämme ollut kova sana jo pitkälti toistakymmentä vuotta (siitä huolimatta, että muut sivuston arvostelijat eivät sarjan peleistä niin perustakaan). Valitettavasti pelien taso ehti välillä notkahtaa, mutta kymppiversio oli ilahduttava valonpilkahdus. Siinä itseäni haittasivat oikeastaan vain pelaajien tunkeminen samaan ajoneuvoon ja Bowser Party -pelitilan heikko tasapaino. Sekä se, että Wii U Gamepad on niin kökkö peliväline.

Super Mario Party tipauttaa järjestysnumeron kokonaan pois ja tekee näin sarjalle muodikkaan rebootin – eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä toiselle kymmenelle siirtyvä järjestysnumero on jo hassu muutenkin. Ajoneuvolla huristelu on hylätty ja Bowser Party -tilan sijaan vanha hirmuliskokonna onkin nyt mukana pelattavana hahmona, ei katkeran ulkopuolisena häirikkönä.


Peliä voi pelata nyt myös kahdella Switchillä, jotka voi linkittää ja asetella vierekkäin "pelilaudaksi". Tarjolla on myös minipelejä verkossa ja muuta pikkubonusta. Arvostelu perustuu kuitenkin siihen, miten näitä on meillä aina pelattu, eli Party-tilassa, neljällä ihmispelaajalla ja television kautta nautittuna. Peli tukee vain yhtä Joy-Con-ohjainta pelaajaa kohti, mikä isokätisille varoituksena todettakoon.



Kenties suurin peliin liittyvä uudistus onkin juuri se, että hahmovalinnalla on oikeasti merkitystä. Normaalin nopan lisäksi jokaisella hahmolla on oma erikoisnoppansa, jota voi käyttää taktisesti hyväksi. Tämän lisäksi laudoilta löytyy Ally-ruutuja, joihin osumalla saa kumppanikseen jonkin satunnaisen toisen hahmon tai useammankin. Sen jälkeen käyttöön voi valita myös liittolaishahmon erikoisnopan, ja kaikki liittolaishahmot heittävät aina oman nopanheiton päälle 1 tai 2 lisää. Tämä muuttaa peliä varsin paljon liikkuvammaksi. Kun laudat vielä ovat aiempaa tiiviimpiä, on täysin mahdollista saada kaksikin tähteä samalla heittovuorolla.


Kyseessä on tavallaan looginen jatkumo Mario Partyn kehitykselle, jossa lautapeliosuutta on jatkuvasti nopeutettu ja tiivistetty. Perinteinen 10 heittokierroksen peli menee nyt läpi noin puolessa tunnissa (ihmisvastustajilla, koneet ovat hitaampia), mikä sopii ainakin itselleni mainiosti – mutta vieläkin voisi tiivistää, sillä monia välianimaatioita ei voi yhäkään ohittaa, vaikka ne toistuvat joka kerta. Loppuvaiheessa viimeisenä oleva saa taas käyttöönsä jonkinlaisen helpotusesineen, ja pelin lopuksi jaetaan bonustähdet, joten lahjatonkin voi saada lohdutuspalkinnon.



Super Mario Party riisuu mukavasti pois sitä turhaa töhkää, jota peruspelin ympärille on vuosien varrella kertynyt. Pelilaudat ovat pääosin selkeitä, vain neljään saareen jakautuva trooppinen paratiisi tuntui testiryhmälle turhan sekavalta. Tarjolla on 80 erilaista minipeliä, joista ihan jokaista en ehtinyt kokeilla (ne kun avautuvat arvonnan kautta), mutta niistä useasta kymmenestä, joita kokeilin, kiitettävän harva perustui pelkkään tuuriin. Joy-Conin värinää ja liikkeentunnistusta hyödynnetään, mutta kikkailuun ei alennuta. Erinomainen uudistus etenkin pienempien kanssa pelatessa on, että pelejä voi harjoitella suoraan alkuruudussa ja homma alkaa vasta, kun kaikki kuittaavat olevansa valmiita.


Ymmärrän, että tämä peli ei maistu kaikille. Yhdet eivät pidä nopanheittojen tuomasta satunnaisuudesta, toisia taas nakertaa koko ajatus lautapelin pelaamisesta näytöllä. Tätä korostaa vielä se, jos on pakko ottaa mukaan tekoälyn ohjaamia hahmoja: etenkin Normal-tasolla ne ovat minipeleissä täysin hyödyttömiä, ja pahimmassa tapauksessa sitä joutuu vielä sellaisen pariksi tiimipeliin. Lisäksi AI paikoitellen häviää "tahallaan" myös pelilaudan puolella.

Haastan kuitenkin kaikki epäilijät kokeilemaan melkein mitä tahansa Mario Partya etenkin seurassa, jossa on seassa vähemmän peleihin paneutuneita. Parhaimmillaan hassut minipelit luovat illanviettoon mukavaa tunnelmaa ja satunnaisuus tasaa taitoeroja varsin sopivasti. Tämä peli, sohva ja tuttu seura ovat itselleni juuri sopivassa määrin massively multiplayer.