Pidin Red Dead Redemptionista lopulta enemmän kuin arvostelun perusteella olisin arvannut. Se jäi tosin pelaamatta läpi, koska tuurini Xbox 360:n rikkoutumisten väistelyssä loppui juuri ennen viimeistä tehtävää. Pilvitallennus ei vielä ollut asia, joten puuha olisi pitänyt aloittaa alusta, eikä jaksatti tuolloin riittänyt. Ehkä Xbox One X -päivitetyllä versiolla voisi kokeilla uudestaan. Tiedän kuitenkin, miten lopussa käy.


RDR2:n julkaisuhypeltä ei olisi voinut välttyä kuin korkeintaan kaivautumalla maan alle. Rockstar osaa julkisuuspelin erinomaisesti ja tiputteli trailereita aina, kun oli vaarassa, että jokin muu peli paistattelee huomion keskipisteessä. Viime torstai-iltana käytännössä lähes jokainen peleihin vakavasti suhtautuva ystäväni oli joko esilataamassa peliä verkosta tai lähdössä hakemaan ennakkovaraustaan yömyynnistä. Facebook-syöte pullistelee edelleen videoita, ruutukuvia ja linkkejä Redditin hassuihin videoketjuihin. Ei hassumpi suoritus.



Tovin peliä sai letkutellakin, sillä arvosteluun saapuneen PS4-version latauskoko on vaatimattomat 90 gigatavua. Käytännössä jätin pleikkarin päälle yöksi ja aamulla peli oli latautunut. Saamani kuuman vinkin mukaan asensin sen ulkoiselle SSD-levylle, mikä ehkä lyhensi lataustaukoja tovin. Ne eivät pelin aikana juuri haitanneet, johtui se sitten tästä tai muusta. Blu-ray-versiokin toimitetaan kahdella levyllä ja sen asennus kestää pari tuntia.


Kun teknisistä esteistä on selvitty, siirrytään vuoteen 1899, siis villin lännen kultakauden loppuvuosiin mutta kymmenisen vuotta ennen ensimmäisen pelin tapahtumia. Pelaajan ohjastama Arthur Morgan on jäsenenä rosvojoukossa, jonka iso keikka on mennyt – vaihteeksi – massiivisesti pieleen. Seurauksena on pakeneminen vuorille lumimyrskyn keskelle, millä myös rajoitetaan näppärästi aloittelevan pelaajan seikkailunhalua. Käytännössä ensimmäinen tunti, ehkä enemmänkin, kuluu tiukassa ohjenuorassa, ja vielä pitkälle siitä eteenpäinkin uusia asioita esitellään tasaista tahtia. Vapaan maailman pelaamista odottava luonnollisesti pettyy hieman, mutta lopulta on ihan hyvä, että pelaaja osaa edes jotain ennen kuin hänet nakataan keskelle melkoisen vihamielistä ympäristöä.



Periaatteessahan kyseessä on siis villiin länteen sijoittuva Grand Theft Auton lähisukulainen, mutta toisaalta sitten kuitenkaan ei. Esiosansa tapaan RDR2 on tarinana synkempi, eikä tunnelmaa helpottavaa huumoria annostella läheskään samassa määrin. Myös yhteiskuntakritiikki on, luonnollisesti, sekin kirjoitettu syvemmälle tarinan kerroksiin.


Merkittävä ero on tietenkin myös se, että toisin kuin GTA:n autot niin kovin usein, RDR:n hevoset eivät ole kertakäyttöhyödykkeitä. Ratsuun on suorastaan tarkoitus kiintyä, sillä pitkästä omistussuhteesta ja hyvästä hoidosta palkitaan erilaisilla bonuksilla. Taktiikka toimii, sillä hepasta välittää aivan eri tavalla kuin keskimääräisestä peltilehmästä.

Yhtymäkohtiakin kuitenkin löytyy. Kartta on iso (muttei onneksi aivan suunnaton, jotta sitä voi kulkea hevosella) ja sisältää paitsi hyvin erilaisia maisemia lumisista vuorista kaupunkiin, myös tuhottoman määrän kaikenlaista erilaista tekemistä. Ja kun sanon tekemistä, tarkoitan tietenkin rosvottavaa ja ammuttavaa. Vaikka Arthur Morganin onkin mahdollista olla hyvin moraalinen pahis ja auttaa lähimmäisiään hädässä, lopulta pelaajan on kuitenkin hankittava leipänsä lain nurjalla puolella. Toki välitöinään voi mm. metsästää, kalastaa ja hakata polttopuita.




On luonnollisesti mahdotonta kirjoittaa pelistä, jossa tötöillään hevosella pitkin poikin valtavaa karttaa ja tehdään moraalisia päätöksiä, mainitsematta The Witcher 3:a. CD Projekt Red osoitti, ettei Rockstar ole enää ainoa studio, joka saa avoimen maailman ja tarinan yhdistettyä äärimmäisen makoisaksi keitokseksi. Näillä kahdella pelillä on paljon yhteistä - siinä määrin, että RDR2:sta löytyy selviä lainoja asioista, jotka Witcher teki hyvin (ja luonnollisesti aiemmin lainaaja oli CDPR).

Erot ovat lähinnä siinä, että yliluonnolliset elementit puuttuvat tästä länkkäristä lähes kokonaan ja luettavaa tekstiä on ylipäätään vähemmän. Tehtävissä on enemmän vaihtelua ja ne sujuvat jotenkin jouhevammin. Harmillista kyllä, W3:n tarinoiden ja valintatilanteiden nautittava läpinäkymättömyys ja yllättävyys jää myös puuttumaan. Tosiasiassa pelien vertailu on kuitenkin kuin kahden suosikkisuklaan väliltä valitseminen: lähestymistavassa voi olla eroja, mutta lopputulos on yhtä kaikki nautittava.


Roolipelielementtejä ja hahmon kehitystä on mukana lähes yhtä paljon kuin aikanaan San Andreasissa, mutta mikromanagerointi ei käy ärsyttäväksi. Jos haluaa panostaa vaikkapa leirin kehittämiseen, se on mahdollista, mutta ei pakollista. Tekemistä on niin paljon, että peliin voi eksyä viikkokausiksi. Parinkymmenen tunnin pelin jälkeen tarinasta näyttää olevan suoritettuna 20 %, eivätkä lukuun siis sisälly lainkaan kymmenet sivutehtävät.



Red Dead Redemption 2 on nykyaikaisen pelituotannon multihuipentuma: jättimäinen ponnistus, joka ei oikein edes voi olla muuta kuin äärimmäistä huikeutta - jo siksi, että sen on tuotettava takaisin valtava budjettinsa. Lehdistössä kuhistiin ennen julkaisua siitä, miten Rockstarilla paiskittiin töitä yötä päivää oman terveyden uhalla pelin viimeistelyn parissa. Tässä ei ole mitään ihailtavaa, mutta lopputuloksessa kyllä on. Kun välillä on aivan pakko pysähtyä ihailemaan huikeita maisemia ja kaunista grafiikkaa (eikä testissä edes ollut se kuulemma kaunein eli Xbox One X:n versio), ja kun toisaalta pelihahmon ja hevosen puolesta on oikeasti huolissaan lähdettyään ylittämään vuoristoa hieman huonosti varustautuneena, ollaan juuri niissä kokemuksissa, joista ne kymmenien miljoonien myynnit syntyvät.


Avoimen maailman peleissä rima on hilautunut todella korkealle, eikä Rockstar enää paistattele ylhäisessä yksinäisyydessään kehittäjäpyramidin huipulla. Siksi RDR2, niin kerrassaan upea kokemus kuin se onkin, ei lyö täysin ällikällä alusta alkaen. Sen sijaan peli avautuu kuin kukkasipuli: mitä enemmän sille antaa aikaa elämästään, sitä enemmän eri tasoja ja yksityiskohtia siitä kuoriutuu.



Täysin virheetön peli ei ole. Kontrolleita on monia erilaisia ja ne muuttuvat välillä niin nopeasti, että tottumaton pelaaja hankkii itselleen etsintäkuulutuksen ihan vain sähläämällä ohjaimen kanssa. Samoin tunne kulisseissa kulkemisesta iskee joskus juuri väärällä hetkellä ja latistaa hyvin ajoitetun musiikin ja upeiden värien nostamaa tunnelmaa. Otetaan vaikka tilanne, jossa istuin St. Denisin kaupungin raitiovaunussa fiilistelemässä maisemia. Hieno musiikki ja elokuvamaiset kuvakulmat veivät mukanaan, kunnes hetken kuluttua näin oman hevoseni juoksevan vaunun rinnalla ja törmäilevän ympäristöönsä päättömästi yrittäessään ottaa pelihahmoa kiinni.


Samalla nämä kritiikin kohteet kuitenkin kertovat siitä, miten eri viivalla tämä tuote kaltaisineen on verrattuna suurimpaan osaan kilpailijoistaan. Bugitkin kääntyvät pelaajayhteisön silmissä enimmäkseen hauskoiksi hetkiksi. Red Dead Redemption 2 ei saa viittä tähteään siksi, että se olisi jotenkin täydellinen peli, vaan siksi, että se on nykytekniikan mittapuulla huikea esitys avoimen maailman tarinallisesta pelistä.

RDR2:n moninpeli aukeaa myöhemmin.

Testattu: PS4 Pro, peli SSD-asemalla, 4K HDR -televisio