Paljon on ehtinyt pelimaailmassa tapahtua sen jälkeen, kun Persian Prinssi vuonna 1989 hyppi ja loikki sulavasti tasolta toiselle Apple II:n ruudulla, toisinaan lyöden sapelia suurvisiiri Jaffarin kätyreiden kylkiluiden väliin, pelastaakseen sussunsa näiden kynsistä. Kuten uusimman julkaisun nimestäkin voi päätellä, sarja pyrkii palaamaan tietyiltä osin juurilleen. Tämän pitäisi olla nyt vaihteeksi ehta Prince of Persia, eikä mikään Masentuneen Angstiritarin Synkeät Seikkailut 4. Löytyykö suositun sarjan tuoreimmasta tulokkaasta sitten sitä kaivattua pussihousuromantiikkaa, vai millä tavoin hivenen paikalleen jämähtänyt Persian Prinssi saadaan uuteen kukoistukseen?



Aasinsa hiekkamyrskyyn hukannut prinssi ei ole järin innostunut pelastamaan maailmaa, koska hän voisi yhtä hyvin olla syömässä viinirypäleitä ja loikoilla ainakin nää-ääin paksuilla matoilla. Tämä itsevarmuutta uhkuva aatelinen lähtee kuitenkin mystisen prinsessa Elikan kelkkaan pysäyttämään pahuuden leviämisen koko valtakuntaan, koska vaihtoehdot ovat suoraan sanottuna vähäiset, kakkelin jo valahdettua tuulettimeen. Yhteistyö osoittautuu varsin toimivaksi, sillä Elika omaa taikavoimia, joiden avulla tämä muun muassa pelastaa aika ajoin harhaan loikkivan prinssin. Ja onhan tuo takkutukkainen trinsessa sitä paitsi aika hotti pakkaus. Prinssi taas edustaa miehistä voimaa, joka on niin ikään tarpeen pahuksen kätyreiden asettuessa poikkiteloin sankarikaksikon tielle.

Prince of Persia ei ole ilmapiiriltään lähimainkaan yhtä synkkä kuin sen pari edellistä osaa. Prinssi on hahmona suorastaan lupsakka, jos kohta vähän ylimielinen tyyppi, joka ei selvästikään aivan pienestä hätkähdä. Visuaaliselta ilmeeltään peli on erittäin onnistunut. Hahmoanimaatio tekee sulavuudellaan kunniaa klassikolle ja piirrosanimaatiomainen design on parhaimmillaan kerrassaan upeaa. Välillä, jos kohta harvakseltaan kenttägrafiikka on hitusen epäselvää, mikä pistää pelaajan etsimään kulkureittiä yrityksen ja erehdyksen taktiikalla.



Pelillisesti PoP on yllättävän lähellä vähän aikaa sitten julkaistua Mirror's Edgeä. Suurimman osan ajasta juostaan pitkin seiniä, välillä jopa kattoja, kiikutaan köynnöksissä, hypitään kielekkeeltä toiselle, selvitään täpärästi ja sitten yhdistellään kaikkia näitä näyttäviksi liikekomboiksi. Siinä missä Mirror's Edgessä hikitippa on alati otsalla sydämen paukuttaessa gabberia, on Prince of Persia huomattavasti rauhallisempi tapaus, etenkin kun vihollisia ei ole näköpiirissä. Suurin osa pelaajan ajasta kuluu perin verkkaisissa merkeissä, vaikka muutama reipastahtisempikin kohtaus matkan varrelle mahtuu.

Prinssille suodaan yleensä sopivasti pelivaraa, jotta touhu ei sortuisi täydellisen liikesarjan loputtomaksi viilaamiseksi. Lyhyeksi jäävän hypynkin voi yleensä paikata Elikan taian avulla. Surman suuhun pelissä ei voi kallion reunalta pudotakaan, kiitos prinsessan harrastuneisuuden magian saralla. Elika-neitoselta voi myös kysyä suuntaa, mikä tekee toisaalta etenemisestä välillä turhankin helppoa.

Taisteluissa reaktiokykyä vaaditaan hiukan enemmän. Viholliset eivät ole erityisen vaikeita päihittää, kunhan vain muistaa käyttää ahkerasti suojausta. Omaan makuuni miekkailu sisältää hiukan liikaa halpamaista 'vääntöä', jonka voittaa jos rämpyttää riittävän nopeasti tiettyä nappia. Taisteluilla pelaajaa kiusataan kuitenkin yllättävän vähän. Kunkin kentän lopussa on aina pomomörkö, mutta vain harvoin kesken kentän pahiksiin törmää. Ratkaisulla tavoitellaan ehkä pelisarjan ensimäisen osan meininkiä, mutta samalla pelaajalle tulee usein melko orpo fiilis. Onneksi edes prinsessa on seurana, sillä muuten maailma olisi perin yksinäinen paikka.



Kenttäsuunnittelultaan Prince of Persia on tietyiltä osin sujuva, mutta pelimaailma on suoraan sanoen tylsä kuin perunanuija. Silkka itseään toistava loikkiminen ei jaksa nostattaa jännitystä lainkaan riittävälle tasolle. Kentät on vieläpä koluttava energiakristalleista läpi toistamiseen loppumörön kukistamisen jälkeen, jotta ylemmät tasot avautuisivat. Kenttäsuunnittelijoille on nostettava sen verran hattua, että kovinkaan montaa kertaa peliohjain ei ollut lentää seinään ärsyttävien äkkikuolemien johdosta. Verrattuna vaikkapa siihen erääseen toiseen parkour-henkiseen pelijulkaisuun. Puhumatta sanaakaan sarjan edellisestä osasta, joka on ansainnut paikkansa omalla vihapelit-top-5-listallani ty-per-ryt-tä-vän kauheiden kontrolliensa johdosta.

Vaikka peligrafiikka ja etenkin välivideot ovat visuaalisesti upean näyttäviä, on tarina itsessään harvinaisen falski. Osittain tähän vaikuttaa se, että pelaaja voi valita suhteellisen vapaasti etenemisjärjestyksensä. Suurin tunnelman vesittäjä on kuitenkin vääräleukainen prinssi, joka heittää tilanteeseen täysin sopimatonta huumoriläppää samalla kun jumalhahmot puhuvat uhkaavasta harmageddonista. Itse jäin myös kaipaamaan peliltä fantsumytologian sijaan enemmän niitä MC Hammerin housumuotia lainaavia suurvisiirejä ja muuta Ahmed Ahneesta tuttua kamaa. Tällaisenaan itse Persia jää pelistä auttamatta taka-alalle, lukuunottamatta vähän jotain sinne päin olevaa geneeristä ja monotonista etnomusiikkia.

Tuorein Prince of Persia ei ole tosiaankaan mikään klassikkotuote, vaan pikemminkin tasaisen varma pelijulkaisu. Ohjattavuudeltaan se on sarjassaan paras ja sujuvin, mitä minä olen itse pelannut. Pelinä siitä tulee kuitenkin mieleen Disneyn hengettömät lisenssipelit - minä ainakin odotin ehdottomasti vaikuttavampaa teosta, en tällaista liukuhihnajulkaisua. Kuten kuluneen vuoden pelijulkaisuista niin usein on saanut sanoa, voidaan tälläkin kertaa todeta että peli on puutteistaan huolimatta tavallaan ihan ok, vaikka ei millään tasolla hätkähdysmittaria väräytäkään. Järin suurta merkintää pelihistorian lehdille ei tästä julkaisusta tule jäämäänkään.