Viime vuonna ilmestynyt Assassin’s Creed Origins oli kunnon piristysruiske koko sarjan käsivarteen. Ubisoftin kehittäjät uskalsivat vihdoin unohtaa sarjaa jo usean vuoden ajan vaivanneet ongelmakohdat ja lähteä kehittämään uudenlaista peliä, joka oli avoimempi kuin sarjan aiemmat osat. Esikuvana olivat toimineet The Witcher 3:n kaltaiset modernit roolipelit, ja vaikka kokonaisuus ei aivan samanlainen ollutkaan, se toimi mainiosti.

Hieman yllättäen vain vuotta myöhemmin on jatko-osan paikka.




Assassin’s Creed Origins sijoittui muinaisen Egyptin maisemiin, mutta nyt ollaan hypätty ajassa vielä kauemmas taaksepäin. Assassin’s Creed Odyssey sijoittuu noin vuoteen 430 eaa, jolloin Ateenan ja Spartan johtamat liitot kävivät sotaa eteläisen Euroopan hallinnasta. Kehitystiimi on luonnollisesti ottanut tarinaa kirjoittaessaan valtavasti vapauksia, samalla kuitenkin historian oppikirjoja vilkuillen. Niinpä tarinassa vilahtelee taas antiikin suuria nimiä kuka missäkin roolissa.

Pelaaja asettuu palkkasoturin rooliin ja saa pelin alussa valita haluamansa kahdesta sisaruksesta. Kassandra ja Alexios eivät eroa kyvyiltään mitenkään, mutta persoonallisuuksiltaan kylläkin. Molemmat ovat periaatteessa sanavalmiita ja nokkelia rosmoja, mutta näyttelijänsuoritukset tuovat hahmoihin yllättävän suuria vivahde-eroja. Siinä missä Kassandran ääninäyttelijä tuntuu tajunneen pelin tavoitteleman tyylin ja vetää roolinsa sopivasti pilke silmäkulmassa, Alexiosin näyttelijä järsii lavasteita kuin missäkin C-elokuvassa konsanaan.

Tämä ei sinänsä ole tietenkään huono juttu, sillä valinnallaan pelaaja saa myös samalla päättää, haluaako peliltään Resident Evilin Jill-voileivän tasoista huumoria, vai vähän paremmin näyteltyä materiaalia.

Kumman tahansa kaksikosta valitseekaan, edessä on pitkä tie periferian pieneltä saarelta parrasvaloihin. Koko nuoruutensa pienten konnankoukkujen avulla elänyt orpo joutuu keskelle suuria salaliittoja ja koko Kreikan aluetta ravistelevia tapahtumia etsiessään vastauksia perhettään ja sotaa ympäröiviin kysymyksiin. Koska kyse on Assassin’s Creed -pelistä, hämärät kultit ja varjohallitukset pyörivät tietenkin myös kuvioissa mukana.

Tarinalla on mittaa suunnattomasti. Vaikka puskisi vain tiukasti maaliinsa tuijottaen eteenpäin ja jättäisi kaikenlaiset sivutehtävät väliin, pelin parissa menee varmasti useampi kymmenen tuntia. Jos taas lähtee vähänkään sivuraiteille, Odysseyn peruspelin parissa palaa taatusti aikaa enemmän kuin Originsin ja sen kaikkien lisäsisältöjen kanssa.

Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, tämä ei ole aina ihan hyvä juttu.




Peruspelattavuudeltaan Odyssey on kovin lähellä Originsia, mikä ei tietenkään ole hirveän yllättävää. Ei näin valtavaa peliä vuodessa kehitetä, joten Odysseytä ja Originsia on taatusti tehty rinnakkain. Täten käytössä on hyvin pitkälti sama pelimoottori, joskin pieniä tuunauksiakin on tehty.

Niinpä tarjolla on avoimen maailman toimintaseikkailu hahmonkehityksellä ja tällä kertaa jopa kepeällä roolipelaamisella varustettuna. Kaikki keskustelut ovat nyt ihan oikeita dialogeja, joissa pelaaja valitsee repliikkinsä useiden vaihtoehtojen joukosta ja saa näin päättää itse, haluaako haistatella kaikille vastaantulijoille vai olla kiltti ja reipas palkkasoturi. Kumpikaan vaihtoehto ei ole automaattisesti parempi, sillä tilanteesta riippuen päänsä aukominenkin voi kannattaa – eikä niin tekemällä ainakaan peliään täysin suolaa.

Merkittävin ero pelattavuudesta puhuttaessa taitaa kuitenkin löytyä kykypuusta, sillä monet Originsin mauttomammat asekyvyt on nyt sijoitettu kykypisteiden taakse. Viimeksihän tietyillä jouskareilla pystyi esimerkiksi ampumaan vaikka haulikkomaisesti nuoliviuhkoja tai suoranaisia taikanuolia, joita pystyi sitten lennon aikana ohjaamaan kohti uhrinsa päätä. Näin voi tehdä edelleen, mutta nyt erikoisjutut ovat asetyyppiagnostisia: kunhan pistää kykypisteen puuhun, voi hakeutuvia nuolia ammuskella millä jouskarilla haluaa.

Odyssey heittää myös jo välittömästi pelin alussa korttinsa pöytään ja paljastaa, että nyt ei olla minkään huippuvakavan eepoksen äärellä. Yksi ensimmäisistä kykypuun vaihtoehdoista kun on 300-elokuvasta tuttu ”THIS IS SPARTA”-potku, jolla voi lennättää uhrinsa raketin lailla kohti horisonttia. Tuskin lienee vahinkoa, että monet salamurhattavat ja muut silmäätekevät tykkäävät viettää aikaansa rotkojen reunoilla.

Kuten viime vuonnakin, pelaaminen on sujuvaa ja hauskaa. Kontrollit toimivat kohtalaisesti, eli esimerkiksi kiipeily on paljon toimivampaa kuin niissä vähän vanhemmissa Creedeissä. Vaikeustasoa on hilattu melkoisesti ylöspäin ja taisteluissa saa olla jatkuvasti skarppina, tai muuten tulee turpaan ja kunnolla. Tuntuu myös siltä, että vihollisia ei saa enää lopettamaan pelaajan leveleiden mukana skaalautumista. Originsissahan tämä oli vielä vaihtoehto, mutta nyt en ainakaan itse moista löytänyt ja täten kaikki vihut ovat aina vähintään pelaajan tasoisia.

Kun kuolema puraisee, edessä on usein hammastenkiristelyä. Odyssey kun on suorastaan aika huono tallentelija. Vaikkapa suurta linnoitusta putsaamaan lähdettäessä peli todennäköisesti tallentaa alueelle saavuttaessa ja seuraavan kerran vasta, kun koko roska on putsattu. Kun tällainen operaatio voi kestää varovasti pelattuna puolesta tunnista tuntiin, viime hetken kuolema ja täten koko roskan aloittaminen alusta syövät oikeasti miestä.

Vielä kehnommin menee avointa maailmaa tutkiessa, sillä siellä Odyssey tuntuu tallentavan äärimmäisen harvakseltaan. Jos siis samoilee pitkin metsiä etsimässä aarteita, metsästämässä eläimiä ja aiheuttamassa yleistä pahennusta, on parempi tallennella itse. Muuten edessä voi olla ikävä yllätys kun huomaa, että edellinen automaattitallennus on muutaman tunnin takaa. Aika hataraa toteutusta näin vuodelle 2018.



Nyt päästään todennäköisesti arvostelun ristiriitaisimpaan osuuteen, sillä Assassin’s Creed Odysseyn huonoin puoli on se, miten helvatun iso peli on. Ymmärrän, että vain harvoin pelejä ostavalle ja / tai äärettömästi peliaikaa omaavalle on ihan hyvä ja positiivinen juttu, jos toimiva ja kiinnostava peli vaatii oikeasti lähemmäs 100 tuntia edes semikattavaan läpäisyyn. Minusta näin ei kuitenkaan ole.

Odyssey on pitkä kuin nälkävuosi, eikä tarinaa ole rytmitetty mitenkään superhyvin. Vertauskuvallisesti sanottuna tarina löhöää sohvallaan lykkäillen liikkeelle lähtöä sellaiset varovaiset 15 ensimmäistä pelituntia, minkä jälkeen vihdoin alkaa tapahtua jotain. Tämän jälkeenkin vastaan tulee useasti ihmeellisiä luppovaiheita, joissa ei oikeastaan tapahdu tuntikausiin muuta kuin puhdetöiden tekemistä ja grindaamista.

Erilaista tekemistä on taas aivan hirmuisesti. Tarinatehtävien ohella joutuu aktiivisesti sotimaan peloponnesolaissotaa, sillä jokainen saari on joko ateenalaisten tai spartalaisten hallussa. Ennen kuin paikallisen linnakkeen voi kukistaa, täytyy tehdä runsaasti sivutehtäviä. Siinä sivussa jokaisesta kylästä löytyy jatkuvasti päivittyvä lista pienempiä sivutehtäviä ja huutomerkki päänsä yläpuolella poseeraavia kreikkalaisia, joilla on omat tarinatehtävänsä suoritettavanaan. Suuri osa sivutehtävistä on todella geneeristä huttua, joskin välillä mukaan mahtuu myös kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja tarinanpätkiä.

Mainiona ideana Breath of the Wildin hengessä Odyssey ei heitä kaikkea tekemistä suoraan kartalle, vaan ainoastaan suurimpia maamerkkejä, kuten kaupunkeja. Tehtävät, luolastot, linnakkeet ja muu tekeminen täytyy löytää itse. Hauskasti edes tehtävänantajat eivät automaattisesti lisää kartalle mitään ikoneita, vaan kuvailevat vain epämääräisesti, että se murhattava tyyppi asustaa siellä suuren vuoren eteläpuolella, vesiputouksen lähellä. Kun sitten onnistuu löytämään tiensä lähelle, ikonit paukahtavat karttaan. Ratkaisu toimii mainiosti, sillä Odyssey tuntuu oikealta seikkailulta. On hauska vain suunnata heposensa haluamaansa suuntaan ja lähteä etsimään sieltä tekemistä sen sijaan, että pelin kartta hukkuisi tauhkan alle.

Se sitten onkin vähän harmillisempaa, että monet tehtäväketjut ja -tyypit sitoutuvat kiinni toisiinsa ilman, että sitä pelaajalle paljastetaan. Myöhemmässä vaiheessa keskeisenä pelimekaniikkana on Kreikkaa hallitsevan varjokultin jäsenten etsiminen ja eliminoiminen. Kultistit on jäsennelty hieman Shadow of Mordorin tyylisiin hierarkioihin, joista valtaosa on varjojen peitossa. Jotta kultistien olinpaikkoja ja identiteettejä saa selville, täytyy tehdä kamalat määrät sivutehtäviä, usein vieläpä täysin sokkona. Jos jonkun kultistin eliminointitehtävä vaatii jonkin toisen tehtäväketjun pelaamista tai sivusisällön grindaamista, se olisi ihan kohteliasta ilmoittaa myös pelaajalle. Nyt tiedossa on vain turhautumista kun peli väittää sitkeästi, että jonkun pelihahmon pitäisi osata kertoa kultistin olinpaikasta lisää, mutta mitään ei vain tapahdu, koska salaiset vaatimukset ovat vielä täyttämättä.



Vielä sananen tekniikasta. Pelasin itse Odysseyni PlayStation 4 Prolla, ja kokemus oli hieman ristiriitainen. Pääosin peli kyllä saavutti tavoittelemansa 30 FPS:n ruudunpäivitysnopeuden, mutta muuten ongelmia riitti. Lataustauot ovat eeppisen pitkiä ja lisäksi käytössä oleva kotka – joka on siis Originsin tavoin käytännössä tiedustelulennokki, jolla merkitään vihollisia kartalle ja etsitään sieltä aarteita ja muuta tekemistä – toimii PlayStation-versiossa kovin kämäisesti.

Ideanahan olisi tiedustella ympäristöä ja singahdella kotkalla paikasta toiseen, ettei itse tarvitse kävellä turhan perässä. Nyt kuitenkin käy niin, että jos kotkallaan lähtee edes muutaman sadan metrin päähän pelihahmostaan, takaisin palatessa joutuu istumaan latausruudun ääressä hetken jos toisenkin, koska PlayStation 4 ei pysty pitämään suurta pelialuetta muistissaan. Rasittavaa. Xbox-versiossa ongelmaa ei tiettävästi ole, eikä luonnollisestikaan PC-versiossa.

Kuten aiemmin totesin, jos olisin vielä sellainen 15-20-vuotias peluri, jolla ei ollut kamalasti velvollisuuksia ja sitäkin enemmän vapaa-aikaa, olisin todennäköisesti Odysseyn sisällön määrästä aivan pähkinöinä. Koska aikani on kuitenkin rajallista, minua enemmänkin harmittaa, että en tule ikinä näkemään pelin loppuratkaisua, koska en vain pysty omistamaan sille sen vaatimia useita kymmeniä tunteja.

Ubisoftin väki olisi aivan huoletta voinut leikata pelistään pois puolet, ja mielestäni tuloksena olisi vain ollut parempi pelikokemus. Nytkin Odyssey on hyvä peli: pelattavuus on kohdallaan, käsikirjoitus on laadukas ja tarinat usein todella viihdyttäviä ja hauskoja. Pelailin pari viikkoa oikein hyvillä mielin, mutta samalla myös alati kasvava pelko persiissä, kun alkoi käydä ilmeiseksi, että pelistä jäisi näkemättä valtaosa, jos arvostelu haluttiin ulos ennen joulua.
Voiton puolelle jäädään silti, mutta suuni on lopulta enemmän mutrussa kuin olisin odottanut.

Assassin’s Creed Odyssey on saatavilla PC:lle, PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle.