Mitä saadaan kun yhdistetään Napoleon Bonaparte, George Washington, Illuminati ja okkultismi? Uusin kilpailija tarinapelien areenalla. Tee tilaa Telltale(toim.huom. pakon edessä tekikin), väisty sivuun Life is Strange. Nyt tarkastellaan viisiosaisen The Councilin ensimmäisiä episodeja. Arvostelu ei spoilaa episodien tarinaa, joten ummikko voi lukea rauhassa koko arvion.



Big Bad Wolfin The Council on uusi tarinapeli, joka pyrkii viemään genren lähemmäs perinteisiä seikkailupelejä. 1700-luvun lopulle sijoittuva, historiasta tarinansa ammentava seikkailu vastaa niiden pelaajien toiveisiin, jotka ovat vuosia itkeneet tarinapelien staattisuutta. Gone Homen kaltaisesta kävelysimulaattorista ei ole siis kyse, vaan seikkailupelistä, jossa äitiään etsivä salaseuralainen lähestyy mysteeriä salapoliisin nokkeluudella.


On vuosi 1793. Pieni soutupaatti seilaa pitkin myrskyistä Englannin kanaalia, määränpäänään yksityissaaren huikea palatsi. Mystinen lordi Mortimer on kutsunut paikalle köörin maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Miksi kutsut on lähetetty? Keitä kaikkia saarelle ilmestyy? Jokainen kutsun saanut on yhtä pihalla kuin pelattava hahmo, eli salaseuraan kuuluva Louis de Richet, joka on saarella etsimässä kadonnutta äitiään. Ennen kuin saaren laiturilta on päästy kuivalle maalle, Louis ehtii tutustua muutamiin seuralaisiinsa ja kokea vavahduttavan selvänäyn äidistään. Onko Louis menettämässä järkensä, onko näky äidistä totta, ja miten jokainen saarelle kutsuttu tuntuu tietävän asioista enemmän, kuin antavat ymmärtää? De Richetin täytyy paitsi löytää äitinsä, myös selvittää seuralaistensa todelliset luonteet: kuka puukottaa selkään, kehen voi luottaa heikolla hetkellä?

Tarina on asetelmaltaan mielenkiintoinen, joskin sieltä lennokkaammasta päästä. Dan Brownin kioskikirjallisuutta muistuttava tarina yhdistelee valistuksen aikakautta, okkultismia, historiallisia suurmiehiä sekä koko maailmaa ohjaavia salaseuroja. Hienovaraisuus on täysin kateissa, kun George Washington kyselee okkultistisen salaseuran jäseneltä, että mikäs tämä Bonaparten Napoléon oikein on oikein miehiään. Hölmöydestä huolimatta The Council onnistuu kutomaan mysteerejä hämähäkinverkoksi pelaajan ympärille: kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän kytköksissä toisiinsa, eikä yksikään teko jää ilman vaikutusta. Pahaenteisestä nimestä tai okkultistisista piirteistä huolimatta The Council ei ole synkistelyä: tunnelma muistuttaa enemmän Indiana Jonesin kaltaista seikkailua kuin lovecraftimaista kauhua.


Kompurointia tapahtuu erityisesti dialogin kohdalla. Hömppämäinen juoni on mukiinmenevää johtolankojen keräilyä ja mysteerien selvittelyä, mutta koska dialogista puuttuu kaikki tarinan charmi, jäljelle jää vain irtonainen kasa tökeröitä laineja, heikkoja vitsejä ja ontuvia johtopäätöksiä. Konkaten vauhtiin lähtevä tarina ottaa kunnolla tuulta alleen jo toisessa ja kolmannessa episodissa, mutta dialogin suunta tuntuu olevan alati alaspäin: 1700-luvun tapahtumiin unohtuu välillä nykyajan huudahduksia, aksentit katoavat kesken lauseen ja horinat ovat kokonaisvaltaisesti kuin koulujen joulunäytelmästä.



The Council onnistuu kuitenkin erottumaan kilpailijoistaan mekaniikkojen runsaudella. Suurin osa tarinapeleistä sisältää vaihtoehtoisia polkuja sekä hahmoja, joiden kanssa sukset saattavat mennä ristiin, mutta yleisesti ottaen tarinan voi kokea optimoidulla tavalla: oikeat keskusteluvalinnat valkkaamalla ja esineet poimimalla pääsee siihen optimaaliseen lopputulokseen, missä asiat ovat niin hyvin kuin voivat. The Council on kuitenkin ensimmäinen peli, joka tuntuu toden teolla muovautuvan pelaajan valintoihin, kiitos kykysysteemin.


The Council on pyrkinyt pelillistämään keskustelemisen niin monimuotoisesti kuin mahdollista. Mekaniikkoja pursuaa joka tuutista: hahmolle valitaan esimerkiksi hahmoluokka, kuten diplomaatti tai salapoliisi, joka antaa läjän halpoja aloituskykyjä. Kyvyt eivät tee de Richetistä nopeampaa taistelijaa tai vahvempaa maagia, vaan auttavat keskusteluissa, maailman tutkimisessa sekä ihmisten lukemisessa. Hahmoluokan valitseminen ei onneksi sulje mitään kykyjä pois, ainoastaan alentaa kykyjen hintaa. Diplomaatti oppii helpommin politiikkaa, okkultistille tieteelliset tutkimukset tulevat kuin luonnostaan. Osaa kyvyistä –kuten tiirikointia – käytetään maailmaa tutkiessa, mutta suurimmilta osin kyvyt antavat vaihtoehtoisia vastauksia dialogissa: manipuloija saa jonkun tekemään hanttihommat puolestaan, hämääjä osaa usuttaa vahtikoirat eri suuntaan.

Keskustelut sisältävät eri kyvyille käyttöä niin usein, ettei yksikään pelaaja voi hyötyä kaikista mahdollisuuksista. Pelaajan onkin pakko hyväksyä heti ensi metreillä, ettei puhujan lahjoilla selvitetä ihan jokaista pientä sivuhaaraa tai nippelitietoa. Vikatikkejä, harhalaukauksia ja vääriä johtopäätöksiä tulee enemmän jo yhden episodin aikana kuin kokonaisessa keskiverto tarinapelissä. Voisi kuvitella, että jatkuvasti ruutuun välähtävät “manipulaatioyritys ohitettu: ei tarpeeksi kykyä” -ilmoitukset ärsyttäisivät, mutta tosiasiassa ne helpottavat ahdinkoa: yleensä tarinapelejä pelatessa sydän hakkaa jatkuvasti tuhatta ja sataa, koska väärä dialogivalinta voi pilata kaiken. The Councilin kohdalla hyväksyy nopeasti ettei optimoitua reittiä ole, joten omalle hahmolle personalisoidusta tarinasta voi nauttia seesteisesti. Miellyttävästi tunne jatkuu läpi episodien, tarinan haarautuessa haarautumistaan: normaalisti teen kaikkeni saadakseni onnellisimman mahdollisen tarinan, mutta jo kolmen episodin aikana möhlin niin monella tapaa, että kartanon vieraskirja tyhjeni useamman ruumiin verran. Silti minulle ei tullut kertaakaan tunnetta, että pelasin peliä väärin tai huonosti.


Dialogivalinnat eivät ole ainoa pelillinen elementti keskustelussa. Aika ajoin keskusteluissa tulee vastaan konfrontaatioita, eli yhteenottoja, joissa dialogivalintojen täytyy osua nappiin, tai hahmo ei kerro tarinalle merkityksellistä tietoa. Konfrontaatioiden lisäksi de Richet voi tutkia kiintopisteitä ympäristöstään: huokaisun aikana välähtävä kiintopiste seuralaisen silmässä esimerkiksi kertoo, että juttukaveri välittää aiheesta aidosti. Keskusteluissa etenemällä, maailmaa tutkimalla ja kiintopisteitä hoksaamalla de Richet oppii seuralaistensa luonteenpiirteet: yksi aristokraatti saattaa olla immuuni huijauksille, mutta perso mielistelylle; toinen taas saattaa tehdä mitä vain, kunhan muistaa vedota isänmaallisuuteen.

Tämän kaiken lisäksi pelistä löytyy jopa inventaario keskusteluissa auttaville tavaroille. Esimerkiksi kykyjen – kuten manipuloinnin – käyttäminen dialogissa kuluttaa pisteitä, joita voi tankata hyytelöä hörppimällä. Hahmon uupuessa eliksiiri vahvistaa, pisteitä rokottavat valinnat taas saa helpommiksi järsimällä yrttiä. Mukana on myös tuttuun tapaan vaihtoehtoisia polkuja, joiden lopputulokset ovat lähes aina hämärän peitossa: yleensä tarinapeleissä valinnat ovat helposti hahmotettavia sekä moraalisesti varsin mustavalkoisia, mutta The Councilissa jokainen vaihtoehto tuntuu yleensä yhtä hyvältä. Ainoa lapsus osui eteen, kun minun täytyi valita seksin harrastamisen tai anelevan naisen auttamisen välillä: kontrasti oli niin vahva, että vaihtoehto on vaikea lähinnä teini-ikäiselle hormonihirmulle. Yleisesti ottaen The Council onnistuu kuitenkin pelillistämään keskustelemisen paremmin kuin yksikään peli ennen: mukana on liuta pino hiottuja mekaniikkoja, joiden oikeaoppinen käyttö vaatii vikkelien sormien lisäksi aitoa päättelykykyä.


Tarinansa lisäksi The Council on täpösen täynnä ihka aitoja vanhan koulukunnan puzzleja. Aivonystyröitä pääsee kerrankin hieromaan kunnolla: on kyseessä sitten mytologisen tarinan teemojen tutkiminen patsaiden oikeaa järjestämistä varten, tai hahmon heikkouksien hyödyntäminen mielistelyssä, The Councilia pelatessa saa vatvoa ja pohtia useammankin tunnin ajan. Ajoittain vastaukset pulmiin olivat jopa niin ympäripyöreitä, että allekirjoittaneen oli pakko ottaa internetin opaskirjat esille. Puzzlet istuvat kuitenkin täydellisesti historiaa henkivään kartanoon, jonka salahuoneet ovat täynnä okkultistisia arvoesineitä.



The Councilissa on paljon hyvää, mutta pelin kaikki osa-alueet eivät hurmaa yhtä valloittavasti kuin arvostelu on ehkä antanut ymmärtää. Suurin kompastuskivi on kammottava ääninäyttely: lähestulkoon jokaisen hahmon ääninäyttelijä on vetänyt aksenttinsa lähes parodiallisiin sfääreihin, eikä yhdenkään hahmon ääni tunnu istuvan ulkokuoreen. Erityisen ärsyttäväksi osoittautuu pelattava hahmo de Richet: ranskalaispoika ei tunnu tietävän, mitä aksenttia käyttää, eivätkä hahmon monotoniset reaktiot, mukanokkelat vitsit tai itseriittoisat pohdinnat kestä päivänvaloa. Karismaltaan kurttuista rusinaa muistuttava de Richet himmentää jokaisen kohtauksen loistoa, on kyseessä sitten yksinäinen pohdiskelu taiteesta tai tuhotun huoneiston tutkiminen. Kun päähenkilö näki rakkaan ihmisen irtileikatun raajan, kaiuttimista kuului vain monotonisesti tokaisu “voi paska, kätesi”. Tunne on yhtä käsinkosketeltavaa kuin antimateria.


Ääninäyttelyn lisäksi myös animoinnissa on omat ongelmansa. Yleisesti ottaen The Council on nätti, joskin visuaalisesti unohdettava peli. Valoilla ja varjoilla leikitään tarpeeksi, ikivanha kartano huokuu historiaa tumman puun ja karmiininpunaisen väreissä, eivätkä kevyesti sarjakuvamaiset hahmot riko immersiota. Animointipuolella on kuitenkin otettu muutama rokulipäivä liikaa, sillä aristokraatit liukuvat pitkin lattioita, imeytyvät ympäristöihinsä ja heiluttelevat tönkösti käsiään ilmassa. Jälkimmäisissä episodeissa tuli myös jatkuvasti vastaan yhtä sun toista bugia ja rosoisuutta: huulten liikkeen ja äänen synkronisointi heitteli hurjasti, keskusteluiden kuvakulmat jäivät jumiin, ruudunpäivitys takkusi ja hahmolle juttelu saattoi käynnistää kokonaisen latausvideon.

Pohdiskelin The Councilin arvosanaa pitkään kolmen ja neljän tähden välillä. Mekaniikallisesti The Council on kiinnostavimpia tarinapelejä hetkeen, mutta tarinan puolella mennään monesti puolivillaisesti: tarina on ensimmäisten episodien perusteella mielenkiintoinen, mutta turhan lennokas hömppä. Mysteerit koukuttavat, mutta tarinankerronta konkkaa aina ääninäyttelijöistä animointeihin asti. Voiko heikohkoa tarinaa kertova tarinapeli olla neljän tähden arvoinen? Voi, ainakin tällä keraa. Täytyy vain toivoa, että kahdessa viimeisessä episodissa juonenkäänteet saavat arvoisensa lopun, ja päähenkilö harjoittelee vuorosanojaan vielä kerran peilin edessä.